— "Hyi, kun olet tottelematon!", — naurahti Martva muka nuhtelevalla äänellä, kiitollisena "tottelemattomuudesta."
Mutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä eteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi, eikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan kuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville kätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun edellä, ja katse oli hätäytynyt.
Oolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet.
Martva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa.
Siinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessa
hänen silkkihienolle tukallensa.
— "Jumala olkoon suojanasi!" — kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten.
Ovi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa elämänkoskeen… Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone tyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja äidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto. Kukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän heitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille… suri… itki… menehtyi epätoivoon… Hänen mieleensä muistui taas "Litvan laulu". Raukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti.
Vaan himmeä olikin totuudenlähde.
Talvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä, hopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia lumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut.
Jo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi, hohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä näyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva morsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana kuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä punasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja pakkasenpaukahdus reipastutti mieltä.
Oli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa, kulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa.
Suuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät päivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset myllyt raatoivat öisin… jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja akanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen myllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi värjättyinä… ihastui… laski purtensa väriselille, petti itseänsä, pettäen samalla muita… loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun, kunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt… hätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana, nähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä… Jotkut silloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan… Toiset painuivat ravan lisäksi… Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta taisteluansa…