— "Nimittäin?" — katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla uteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti, huudahdellen:
— "Nimittäin… Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!… Elämässä on ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli… Mikä on juutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian liha… mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille uskovaisille!… mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus ja oikea…"
Hiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi Oolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi… Huminan seasta huomautti hän Ounastolle:
— "Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa."
Hiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun sukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto.
— "Millehän ne nyt huutavat!" — innostui Ounasto ja otettuansa asiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: "Iida siellä laulelee… Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin…"
Hän istahti taas ja jatkoi:
— "Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?… Elämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa… Ota sosialistit ja porvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina… pauhaavat aivan tosissaan… Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. — Taivas varjelkoon ihmistä molemmista!… Minä tuomitsen oikeudessa molempia aivan armotta… No eikö siinä ole taas sama asia: 'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?"
— "Niin… se nyt on siinä asiassa… Eihän yksi asia ole vielä koko elämä", — puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston puheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä hämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului taas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta enemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui:
— "Entäs muut asiat?… Ovatko ne, veli, toisenlaisia?… Katsohan,
Oolavi, katsohan!…"