Kun hän tuli asuntoonsa, odotti häntä siellä hänen entinen lakeijansa, vaatien viime saatavaansa, muutamaa kymmentä ruplaa, jonka hän sanoi unohtaneensa periä.
— "Mitä saatavia!" — tiuskasi Oolavi. Lakeija selitteli:
— "A siellä, muistattehan kun oltiin… Krestoswkissa… me joimme Pjotr Antonovitshin, kuskin kanssa pullon viiniä… Se on kolme ruplaa…"
Oolavi kuohahti ja tiuskasi:
— "Kuka sinun käski juomaan?"
Lakeija tekeytyi hämmästyneeksi ja selitti:
— "Kuinka, kuka?… Siunaa ja varjele, kuka!… Entä miten monta tuntia me odotimme?… Hyvästi kuusi tuntia, ilman ryyppyä. Ja sitten neiti… mikä hänen nimensä on: Iltamo vai mikä… Setshuhonka… hän odotutti neljä tuntia… No vannon Teille että neljä tuntia ja vielä minuutteja lisäksi… Silloin meni kaksi ruplaa kopeikkoinensa…"
Oolavi koetti hillitä itseänsä. Lakeijan vaatimus tuntui hänestä hävyttömältä samoin kuin käytöskin. Lakeija laski edelleen ja selitti:
— "Orlofillakin annetaan aina lakeijalle ja kuskille talon puolesta… Samaten ruhtinas Bjäsemskilla… parooni Meiendarfilla… Lihatshofilla… Joka paikassa annetaan talon puolesta…"
Oolavi olisi heittänyt hänelle puuttuvat ruplat, mutta hänen rahansa olivat jo liian vähissä. Hän kärsi alennuksestansa, jota kärsimystä vähensi lakeijan hävyttömyys, röyhkeä käytös. Se sai hänet nousemaan vielä yleväksi, semmoiseksi, joka halveksii ihmisiä, ei välitä lakeijanlaisten puheista, ei viitsi niihin vastatakaan. Lakeija jatkoi odotuksesta jo närkästyneenä ja samalla rohkaistuneena: