— "Kuinka voikaan kysyä: 'kuka käski'… Tietysti tapa käski…
Ja ajatelkaa, mitä olisivat teistä ajatelleet Lihatshofien ja
Jeliseijefien lakeijat, jos me olisimme istuneet kuivin suin!…
Siunaa ja varjele semmoisesta!… Lakeijan täytyy osata pitää yllä
herrasväkensä rikkautta… Muutenhan hän ei lakeija olisikaan…"
Oolavi oli vaiti. Mies jatkoi hetkisen odotettuansa:
— "Vot, ottakaa Bobrofit… Hän kun teki konkurssin, niin haukkui ensimäisenä lakeijansa. Sanoi: 'Sinä — sanoi — puupää et osannut käyttäytyä… ihmiset pankissa luulivat sinua kerjäläisen lakeijaksi ja pankki katkaisi luoton'… No, siin' on Teille kuka käski!… Ollapa että hänenkin lakeijansa oli osannut käyttäytyä, niin ei olisi kukaan saanut tietää, että talossa on rotta ainoana omaisuutena… Ja pankki olisi antanut rahaa paljonko vain ilkeät tahtoa…"
Syntyi pieni vaiti-olo. Oolavia ärsytti miehen kavaluus ja siihen sekottunut hävyttömyys ja röyhkeys. Kun vastausta ei kuulunut, kysyi lakeija röyhkeästi:
— "No mitä?… Tuleeko rahat?… Minulla ei ole aikaa…"
Oolavi nousi ylös, osotti ovea ja käski lyhyesti:
— "Heti ulos!"
Lakeijan silmissä leimahti röyhkeä, alhainen katse, tavallinen semmoisina hetkinä ihmisessä, joka on ikänsä ollut siinä nöyrän koiran asemassa, missä lakeijat ovat. Rehennellen, uhitellen ilkkui hän:
— "Vai ulos!… Eh, sinä!… Vai ulos!… Katsohan!… Mistä viskasikin mokoman herran tänne… kerjäläisen!…"
Oolavi ärtyi. Hän oli tottunut käskemään, eikä häntä ollut palvelija vielä raa'asti kohdellut. Hän säilytti toki ylemmyytensä, ei antautunut keskustelemaan, vaan kysyi jyrkästi, kuivasti, käskevästi: