— "Annoin, että hei vaan!" — kerskui Oolavi.
— "Hei!" — hihkaisi joukko.
— "Entä ketäs sinä nyt rakastat?" — tiukattiin taas. Oolavi oli jo eläimeksi huumautunut. Hän ylpeili:
— "Rikkaan Ranniston tyttö itkee tämän pojan menoa, jos niiksi tulisi!"
— "Martvako?… Ranniston Martvako?… Se herran enkelikö… Jo nyt taisit vihdoin panna liikoja paljon lisäksi!" - huusivat suomalaiset. Oolavi riemuitsi kuin kuningas valtakunnastaan.
— "Se jumalinen Martvako?… Älä lemmolla!" — ihmetteli Hartevakin, kysyen: "Ja ihanko kokonaan on sinun?"
— "No enemmän kuin vihille mennessä", — kerskui viinin ja hurjuuden eläimellistyttämä Oolavi. Nyt oli hän jo astunut inhoittavimpaan rapaan, vieden Martvan elukkajoukon eteen.
Mutta eläimellinen joukko ihaili häntä. Se joi hänen maljojansa, ylisti hänen sukupuolisankaruuttansa. Hän itse päihtyi siitä ja nautti siitä oman tuntonsa äänen sammuttimeksi.
Mutta kun melu hetkeksi hiljeni, kun hurjat mielet väsyivät, nousi katkera ajatus sielusta. Hän näki Martvan kuvan häilähtävän. Rintaa poltti outo tuli. Ihmisyys nosteli vielä päätänsä, joskus heikommin joskus katkerammin. Toverijoukko huomasi sen ja alkoi siitä leikkiä laskea. Oolavi hurjistui silloin. Hän lähti rehennellen ulos ja palasi hetken kuluttua mukanansa joukko mustalaistyttöjä, jotka lauloivat ja tanssivat kesäteatterissa sen vetovoimaisimpina taiteilijoina.
* * * * *