Aamuruskon heikko, ensi puna varastautui jo taivaan rannalle, kun Oolavi palasi asuntoonsa levähtämään. Päihtymys ja epätoivonsyyttämät hurjuus liekehti hänen silmissänsä. Hän ei halunnut mitään ajatella. Sokeana, riemastuneena antoi hän virran viedä venettänsä putoukseen, kuten muinoin Tuukkalan koskeen. Pelastus näytti olevan nyt tulossa. Ja se riemu tukahdutti kaikki muut tunteet hänessä. Se tukahdutti nyt kuoleman ajatuksenkin. Hän uskoi sen pelastuksenvarmaksi ja riemuitsi siitä, laskien taas, miten hän rahat käyttää ja minä päivänä hän kotiinsa palaa.
Kiihkeästi edestakaisin kävellen järjesteli hän:
— "Viisainta on panna rahat menemään rautateitse, kätkettynä semmoiseen tavaraan, jota ei tullata…"
Hän muisti, että semmoinen tavaralähetys oli hänellä jo valmiina.
Innostuneena jatkoi hän:
— "Kas kun minä en sitä äsken muistanut… Itse istun sitten junassa hyvin huolettomana… Vieläpä tiedustan poliisilta jotain asiaa, jos niitä satun näkemään asemalla… Silloin en herätä epäluuloa…"
Ja kun kaikki oli järjestetty, jatkoi hän:
— "Heti kun olen pankissa täyttänyt vaillingit, matkustan kotiin…
Miltähän nyt koti näyttää…"
Hän pysähtyi äkkiä. Koti oli loihdittu hänen silmiensä eteen. Kertomus tuhlaajapojasta johtui mieleen, kuin loihdittuna… Hän hätäytyi heti. Jalat herposivat ja hän vaipui nojatuoliin istumaan. Päihtymys selvisi muutamassa silmänräpäyksessä, jättäen jäljelle oudon, ilkeän tunteen.
Ja hänen siinä istuessansa tylsistyivät ajatukset, selvisivät ja taas tylsistyivät. Hän muisti Martvan ja sen mitä oli tänä iltana puhunut.
Ja silloin hän sai ikäänkuin halvauksen. Hän tunsi mielensä sanomattoman katkeraksi itseänsä ja kaikkia kohtaan. Kun sitten ajatukset taas alkoivat elpyä, vähä kerrallansa, kuin valkeneva päivä, seisoi hänen edessänsä Martva, ensin hämäränä, sitten aina selvempänä, kirkkaampana… Hän muisti koko hänen kanssansa elämänsä elämän, pikku lapsesta lähtien. Jokainen sana, jokainen leikki… kirkkomatka… soutelut… laulut ja kaikki valkenivat ja kirkastuivat. Martva seisoi hänen edessänsä, ensin pikku lapsena, sitten tyttösenä, jota hän nosteli aitojen yli… Tyttösestä hän kasvoi armaaksi tytöksi, jota kaikki ihailivat ja jumaloivat… Oolavin hätä yltyi. Silmästä herahti kyynel. Hän näki Martvan veneessänsä, kun tyttönen lauloi "Litvan laulua"… kiikussa, kun laulettiin Mirjan tarua, ja veneessänsä, kun hän laski Tuukkalan koskea… Hellimmät kielet soivat taas Oolavissa… Hän vapisi ja itki kuin lapsi… Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin hän suuteli Martvan puhdasta kättä pihlajan alla häätanssista lämminneenä… Sen jälkeiset illat soluivat runoina hänen ohitsensa… Hän muisteli kohtauksensa Pietarissa… baletissa ja Cabat'ssa… Kylmä hiki vuoti hänen ihoansa pitkin ja hän värisi… Martva katsoi häneen avuttomana, rukoilevana.