Viimeiset miehet lähtivät jo pankista ottaen mukaansa heille varatun rahataakan ja syöksyivät väkijoukkoon. Oolavi oli pääsemäisillänsä kadunkulmaan, jossa hän olisi voinut hävitä näkyvistä. Mutta silloin kuului huuto:
— "Tuolla menee yksi… Ottakaa kiinni!…"
Hänen jalkansa vavahtivat… Puristaen kaikki tahdonvoimansa tekeytyi hän rauhalliseksi… Hän tuskin kiirehti askeleitansa… ei katsonut taaksensa, ettei huomattaisi asian koskevan häntä. Takana yltyi huuto:
— "Ottakaa kiinni!… Ottakaa rosvo kiinni!…"
Hän kuuli juoksua ja hälinää… Väkijoukko läheni… Hän oli tulikuuma… Vihdoin pääsi hän kadunkulmaan… Siitä alkoi lyhyt poikkikatu… Hän huokasi helpotuksesta ja syöksyi raivoisassa juoksussa pakoon… Huuto yhä koveni takana… Katu, jota myöten hän juoksi, oli tyhjä… Raha taakka hiukan rasitti häntä, hidastutti juoksua, mutta hän ei luopunut siitä… Siinä oli hänen elämänsä.
Hän juoksi kuin peto… Joku kulkija sattui tulemaan portista hänen jalkoihinsa. Hän syöksyi suoraan, ja tielle sattunut pyörähti hänen jaloissansa kuin pöly tuuliaispään vihurissa… Hätäisesti vilkaisi hän taaksensa ja näki ensimäisten takaa-ajajien kääntyvän poikkikadulle, juuri kun hän oli siltä toiselle kadulle kääntymäisillänsä… Oikealta kuului huutoa ja lyhyt laukaus… Hän vilkaisi sinne ja näki poliisien juuri syöksyvän käsiksi Hartevaan, joka kaatui luodin lävistämänä.
Muuta ei hän tapauksesta tajunnut… Korvat menivät lumpeen, silmissä pimeni… Hän syöksyi eteenpäin yhä hurjempana… Pari kolme vastaantulijaa ei huomannut kiinnittää häneen huomiotansa, sillä he kiiruhtivat juosten katsomaan sitä huutavaa joukkoa, joka oli nujertanut haavotetulta Hartevalta aseen ja sitoi häntä… Hartevan kiinnijoutumisesta hän toivoi itsellensä pelastusta… luuli kiinni-ottajiensa kääntyvän sinne, tai ainakin pysähtyvän hetkeksi katselemaan… Sillä aikaa ehtisi hän metsän reunaan…
Sivullensa vilkaisematta syöksyi hän yhä nopeammin tietänsä… Mutta kiinni-ottajat eivät pysähtyneet… Hän kuuli taas niiden huudot… Pari vastaan tulijaa pysähtyi ja hämmästyneenä jo yritti sulkea tien… Nopeasti vetäisi hän aseensa ja yrittäjät kaikkosivat silloin kuin akanat tuulen tieltä.
Jo oli hän metsän reunaan pääsemäisillänsä… Takaa-ajajat jäivät askel askeleelta jäljelle, sillä hän oli verraton juoksija… Hän huomasi niiden äänen kuuluvan aina vain loitompaa… Pelastus oli hänestä varma… Hän uskalsi jo hengittää ja vilaista taaksensa… Kiinni-ottajat olivat lähes puolta kauvempana kuin lähtiessä…
Nyt oli hän varma pelastumisestansa ja kiirehti juoksuansa… Puuttui enää pari kolme askelta ja hän olisi ollut tiheäpensaisen metsän suojassa ja siellä hänellä oli kaikki valmiiksi suunniteltu… Satuloitu hevonen odotti ja pakotie oli viisaasti järjestetty…