Alkoi kuulua raakoja sukkeluuksia… Joku rämisytti pahaista harmonikkaa. Eräs juopunut lauloi sen säestyksellä… Haju ja kosteus oli kerrassaan läkähdyttävä. Oolavi kyyristyi hengessänsä aivan kokoon ja tylsistyi lopulta kaikelle.
* * * * *
Mopsi alkoi jo riisuutua. Hän riisuutui aivan alastomaksi, peittäytyäkseen semmoisena risaiseen peitteeseen, joka muutoin oli ylellisyystavara täällä.
Sitä tehdessään kysyi hän Oolavilta:
— "Oletko sinä, Sergei, sattunut olemaan yötä Sidnikofilla?…"
Oolavi vastasi kieltävästi. Mopsi jatkoi:
— "Minä taas tavallisesti siellä asustan… Siellä ovat kirput kylläisemmät kuin missään muualla… Ah, minkälaisia lihavia eläviä ne ovat siellä!… Ihan kuin porsaita… No sanon sinulle, Sergei, että niille ei kelpaisi ruoka vaikka tikulta suuhun panisi… Ah, miten ihania elukoita ne ovat!… Ihan rauhassa saa nukkua yönsä… Ja elämä on silloin aina ihana, kun kirput ovat kylläisiä, että saa nukkua… Entä täällä?… Naulan lihaa syövät ruumiista yhdessä yössä… Totisesti naulan!… Semmoisia nälkimyksiä, kuin tämän yömajan kirput ovat, ei saa Moskovastakaan, ei ostamallakaan… Sanon sinulle, Sergei, että ei missään ole kirput niin kylläisiä kuin Sidnikofilla…"
— "Älä valehtele! Lebetjefin kirput ovat lihavimmat pietarilaisista", — kuului silloin vastaväite ja vastustaja jatkoi: "Sidnikofilla!… Jo löysikin!… Kerskuja!…"
Mopsi loukkautui. Hän nousi istuillensa ja huudahteli:
— "Entä sinä… Oletko sinä nähnyt Sidnikofin kirppuja, kun äliset?… Eh sinä", — tenäsi hän pahastuneena.