Hangella kukkivat ihanat elämäntuskan kukat… Ihmis-elämä lauloi suurta tuskanvirttä… Kuoleman kellot soivat korvissa… Sen risteillä koristettu kukkamaa puhui elämän mitättömyydestä, saarnasi elämän keskellä elämän katoavaisuutta…
Kulkija nääntyi jo hätäänsä… Hitaasti lyheni Martvan tuskan taival… Vaivaloisesti pääsi hän hautausmaan portin kohdalle…
Siitä ei hän jaksanut enää etemmä mennä… Hän näki, että malja ei mene pois, ellei hän sitä juo.
— "Voi… voi, minua onnetonta!" — huokasi hän ja hoiperteli hautausmaalle. Siellä lyyhistyi hän voimatonna hautaristin juurelle juomaan elämänsä tuskanmaljaa ja menetti hetkeksi tajunsa…
Surullisena katseli häntä lempeä haikara…
Se lauloi hänelle haikeimman laulunsa…
* * * * *
Tuonelan elottomat neidot huiskuttelivat liinojansa… Äänettöminä viittoivat he niillä toisillensa, kehottaen olemaan hiljaa, hiipimään hisahtamatta… Surullisina, vilusta väristen, kurkistelivat he ristien ja hautakumpujen takaa… He halusivat nähdä äidin, joka toi lapsensa suoraan Tuonelan kylmään, puhtaaseen kehtoon… He katselivat äitiä, joka nautti onnestansa yöllä jäisellä hautausmaalla… Kalman-vaalea sormi oli nostettu neitojen suulle, merkiksi että ei saa häiritä äidin ajan tuloa… Kuolema ja elämä kulkivat nyt käsi-kädessä…
Kuului ääni… Sitä säestivät Tuonelan kylmät pajupillit, jotka soivat syvällä mullan alla… Siellä laitettiin jo kätkyttä kuntoon… käärittiin kylmää kapalovyötä… siroteltiin tuonen havukukkia hietikolle, pienen tulijan tervehdykseksi…
Kaikki oli siellä jo valmista. Haikara istui korkeimman kalmankuusen latvassa… Sen laulu oli suruisinta säveltä, mieli vilua täynnä, eikä noussut siipi ilosta… Se kuljetti nyt Tuonelan pientä tulijaa…