* * * * *
Kun Martva tointui, oli lapsi jo viety Tuonen kehtoon… Hän istui hautakummulla, ristin juurella… Siinä ajatteli hän, mitä jaksoi enää ajatella… Hän joi maljansa pohjaan… Pää nojasi käsien varaan… Ruumis vapisi… Pakkanen kangisti polvia…
Kun hän silloin muisti Oolavia, pääsi häneltä katkera valitus:
— "Oolavi… Oolavi!… Voi, rakas Oolavi, miksi minulle tämän teit!"
Hän purskahti katkeraan itkuun ja kutistui nyyhkyttäväksi kyttyräksi…
Mutta yhä katkeroittui tuskan-malja… Se täyttyi juodessakin…
Kankeana, verisenä nousi hän sitten, kääri kuolleen lapsen liinaan, peitti lumeen ja lähti hoippumaan tielle… Ohi ajoi öinen matkustaja, näki hänet, korjasi rekeensä ja saatuaan osotteen, vei hänet asuntoonsa.
Hän oli tehnyt öisistä matkoista surullisimman.
* * * * *
Jo olivat valmiit Tuonelan pienet tuliaiset… Kapalovyö odotti…Tuututaulua hyräili Tuonen tyttö…