Martva kärsi vuoteellansa tainnuksissa… Elottomat silmät tuijottivat korkeuteen… Vartalo nytkähteli itkukohtausten vääntämänä… Katse oli yhtä kauhua. Hän hoki:
— "Oolavi!… Kulta-Oolavi!… Anna minulle anteeksi, rakas
Oolavi!…"
Kaikki tyrmistyivät… He uskoivat hulluuden puuskan kohdanneen…
Rannisto pyyhki tuskan hien otsaltansa ja rukoili:
— "Kaikkivaltias Jumala!… Älä juota minulla yhdellä kertaa koko kalkkia, jonka olen ansainnut!"
— "Oolavi… Oolavi!" — parkaisi Martva.
— "Sääli, rakas, hyvä Jumala!" — valitti itkevä äiti. Väki vaikeroi ja hätäili.
— "Anna anteeksi Oolavi!… Rakas Oolavi!… Minä olen syyllinen", — vaikeroi Martva. Verinen tuska punasi huonetta.
— "Mikä ihme hänelle tuli?" — valittelivat kaikki. Yhdet lohduttelivat hourailijaa, toiset hautoivat hänen ohimoitansa. Äiti suuteli lastansa, valeli häntä kyyneleillänsä ja rukoili:
— "Martva-kulta… Rakas Martva!… Herää, kulta-lapsi!… Herää, äidin armas silmäterä!"
— "Älä kuole, Oolavi!… Älä kuole!… Tule pois, rakas Oolavi!" — rukoili onneton tyttö, kauhun ilme kasvoillansa.