— "Voi hyvä Jumala!… Voi rakas Jumala!" valitti sortunut äiti.
Väki itki. Jotkut olivat tuskaansa menehtyä.
Ranniston talo oli nyt rikas maailman jaloimmasta tavarasta: elämäntuskasta, ainoasta oikeasta, väärentämättömästä ja katoamattomasta kalleudesta.
Viimein raukesivat hourijan vaivat ja hän nukkui kuumeiseen uneen.
* * * * *
Yksi katkera pala oli nielty. Toinen odotti jo:
Tuukkalan käsiin oli osunut sanomalehti, jota Martva oli katsellut.
Hän kalpeni. Mutta hän oli jo kaikkeen tottunut, kaikelle turtunut.
Rautaiset voimansa ponnistaen puhui hän Rannistolle, jonka kanssa hän
oli nyt kahden kesken:
— "Minä onneton se olen nytkin talosi turmio poikani kautta… Kuule kun luen." Ja hän luki sanomalehdestä uutisen: "Pietarissa oli käsiteltävänä oikeus-asia erästä pankinryöstäjää vastaan, joka samalla oli ampunut kuoliaaksi erään kiinni-ottajista. Syytetty kieltäytyi tähän asti ilmoittamasta nimeänsä. Viime istunnossa tunsi hänet kumminkin eräs sattumalta oikeuteen tullut henkilö, jonka jälkeen syytetty itsekin antoi oikeat tiedot itsestänsä. Hän on suomalainen Oolavi Tuukkala kotoisin Litvan kunnasta. Oikeus tuomitsi hänet hirtettäväksi, joka tuomio on kumminkin armossa lievennetty elinkautiseksi pakkotyöksi. Kertoessaan oikeudessa elämänsä vaiheista ilmoitti hän johtuneensa rikoksiin johtavalle polulle lukemalla erään Harhama-nimisen seikkailijan elämäkertaa. Mainittu elämäkerta oli hänelle maalannut elämän nautinnot semmoisilla väreillä, että hänessä heräsi halu nähdä ne omin silmin, kokea ne ja noudattaa niitä."
Ilkkuen nosti elämän näkymätön käsi toisen kirouksen syyttömän kannettavaksi.
Tuukkala heitti lehden käsistänsä ja painui murtuneena kokoon. Pitkä äänettömyys vihloi molempien miesten olemusta. Sanat kuivuivat suuhun kiinni ja hiki nousi otsalle. Kaksi työn aatelismiestä ja raamatun aarteiden väsymätöntä ruhtinaallista hoivaajaa istuivat Harhaman murskaamina, ruhjottuina, elämä säpäleinä jalkojen edessä.
Iskusta toinnuttuansa lausui Rannisto: