Elämän suuret tulimiekat, hyvä ja paha, välkkyivät ja leikkelivät ihmistä. Isän hellimmät tunteet alkoivat väristä. Hän ei surrut enää taloansa. Hän suri nyt poikaansa, näki hänet vankivaatteissa ja huokasi:
— "Voi minun poikaani!… Voi minun ainoata lastani!"
— "Rauhotu! Tunnusta onnettomuus Jumalan aseeksi ja alistu nöyränä. Hän on nähnyt, että ainoastaan sitä tietä kulkien on poikasi suureksi kirkastuva", — lohdutteli Rannisto.
Isän silmissä vilahteli ainoan lapsensa kurjuus ja onnettomuus. Tuskaisena, hätäytyneenä käveli Tuukkala huoneessa. Silmiin sattui Harhaman kirja. Hän ei voinut silloin katkeruuttaan hillitä. Rautaisen miehen luonne kiehahti, kuten aina kiehahtaa jalo luonne alhaisuutta nähdessänsä. Hän tajusi, että Harhama oli se inhottava käärme, joka oli hänen poikansa turmioon vetänyt. Raivostuneena hän huusi:
— "Hän se on tässä käärme… Hän ei voi olla Jumalan lähettämä, sillä oliko käärme tullut paratiisiin Jumalan sallimana ja Hänen aseenansa?"
Suuri elämänkysymys näyttäytyi uudessa valossansa. Rannisto vaikeni.
Hän huomasi, että paha ei ole aina Jumalan ase, vaan jonkun muun.
Tuukkala jatkoi:
— "Ei Jumala ole parantanut käärmeen puremaa käärmeen myrkyllä, vaan hän on lähettänyt Poikansa sitä parantamaan… Ovatko silloin Hänen aseitansa semmoiset matelevat käärmeet kuin Harhama?"
Hän raivostui ja huusi vannoen:
— "Paratiisiin madelleen Perkeleen palvelija hän on eikä Jumalan ase… Rietas käärme hän on…"
Huone oli tuskaa ja epätoivoa täynnä. Rannisto pysytteli tyynenä.
Ystäväänsä rauhotellen lausui hän hiljaa: