— "Tuomio on Jumalan!"
Tuukkala näki poikansa kärsivän hahmon, Harhaman elämän uhrin.
Epätoivoisena vastasi hän Rannistolle:
— "Ihmisten itsensä tuomitseminen on Jumalan tehtävä, mutta pahan tuomitseminen on meidän velvollisuutemme… Jos minä en ole oikeutettu tuomitsemaan Harhamaa itseänsä, niin olen minä velvollinen tuomitsemaan hänen elämänsä, hänen pahat tekonsa, hänen saastaisen kirjansa… Se tuomitseminen on minun velvollisuuteni sekä Jumalan että ihmisten edessä…"
Hänen äänensä jyrisi. Lattia näytti notkuvan hänen raudanraskaista, kiihkeistä askelistansa. Ihan kuin puolustautuaksensa lausui Rannisto:
— "Minä olen syyllinen, eivätkä Harhaman kirjan erehtyneet arvostelijat, joita minä olen uskonut…"
Katkeruus, isänrakkaus ja mielenjalous leimahtivat Rannistossa kuin rovion tuli. Hän raivosi epätoivoisena:
— "Eivät arvostelijatkaan ole syyllisiä, sillä hän on osannut tehdä maailman kavalimman shakkivedon… Hunningolle joutuneena on hän alkanut Rousseaun ja Augustinuksen keksinnöillä lyödä rahaa… Hän on ryhtynyt myömään kavalaa kääntymistänsä… Oletko sinä nähnyt alhaisempaa tekoa?… Eikö hän ole käärme, joka myö ketensä enkelinnahkana?"
Hän vaikeni, pyyhki hien otsaltansa. Täyteläinen kalkki vaahtosi elämäntuskaa. Onneton isä joi sitä, tuli katkeraksi oikealle syylliselle Harhamalle, joka oli onnettomuuden aiheuttanut. Raskaasti hengittäen jatkoi hän:
— "Nämä likaisen elämänsä paljastelijat tulevat syöpäläisiksi, joita syyttömät saavat takissansa ruokkia… Ja onko hän edes itse ajatellut sitä, että jokainen on jäävi puhumaan omasta asiastansa?… Hän, raukka, ei näy tietävän sitä yksinkertaista totuutta, että oman silmänsä malkaa ei kukaan voi itse nähdä… Ainoastaan vieraan silmällä voidaan löytää oman silmän raiska ja malka…"
Rannisto oli likomärkä tuskanhiestä. Hän yritteli rauhotella ystäväänsä puhuen: