— "Mutta emmehän me paranna asiaamme sillä, että sanomme: 'käärme petti minut'…"
Tuukkala puristi tulikuumaa otsaansa käsiensä väliin, hengitti kuumeisesti, näki poikansa kurjan hahmon aina edessänsä ja raivosi: — "Mutta me olemme toki velvolliset paljastamaan käärmeen ja tekemään sen muille vaarattomaksi… Kuuletko, Rannisto!… Meidän täytyy sen pää rikki lyödä… Meidän velvollisuutemme on paljastaa pahan pesäke…"
Hän istahti väsyneenä, raivostuneena. Silmistä leimusi epätoivoisin katkeruus. Hiki valui virtana. Katkerana jatkoi hän:
— "Tämä saasta on vielä kohotettu ei ainoastaan kirjailijaksi, vaan vieläpä runoilijaksi!… Ajattele mikä häväistys se on kirjailijoitamme ja runoilijoitamme kohtaan!…"
Hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi raivoissaan:
— "Se on koko kirjailijamaailmamme silmille heitetty tahra… Runoilija!… Runoilijan ensimäinen ehto on mielenjalous ja hengen suuruus. Sen ehtona on myös se, että mies on aikansa sivistyksen korkeimmalla kukkulalla sekä tiedoissa että perinnäisessä sivistyksessä, ja tuntee elämän ytimetkin… Ja mikä tämä Harhama on?… Pari vuotta on koulunpenkillä istunut… Sekö olisi runoilija?…"
Hän kiihtyi. Hänen vihansa leimahteli joskus koko kaunokirjallisuuttavastaan. Hän raivosi silloin:
— "Minä varotin sinua jo silloin, kun toit sen käärmeen kotiisi… Minä varotin sinua koko mokomasta kaunokirjallisuudesta… hulluttelusta! sillä se on arvottominta henkistä ravintoa… Sinä yrität keskeyttää!… Kuuntele!…"
Hän joutui haltioihinsa. Voimallinen luonne purkautui yhtenä vihanryöppynä. Hän huusi:
— "Katso ympärillesi!… Ei ainoakaan sivistynyt ihminen lue hänen laistensa rehentelijöiden runoja ja romaaneja… Ne nauravat sille hassutukselle…"