Hän seisoi onnettoman Ranniston edessä tuomarina… Sortuneena punnitsi Rannisto hänen sanojansa ja ajatteli useita oppineita, eikä voinut kumota raivoavan naapurinsa sanoja. Se huomio lisäsi hänen masennustansa, lisäsi hänen syyllisyydentuntoansa. Tulinen kivi painoi hänen hartioitansa. Hän oli jo mäsäksi rutistumaisillansa. Vihan ja epätoivon valtaamana jatkoi Tuukkala:

— "Se on roskaväen ruokaa koko kaunokirjallisuus… Siinä ei ole mitään ajatusta, ja se tyhjyys peitetään sillä, että huudetaan sen muka olevan taidetta!… Se on joutilaan väen ajakuluketta ja Jumalan kiitos, että meillä on vielä sivistynyttä väkeä jotka pysyvät runorenkutuksista kaukana, tekevät työtä ja vievät sivistystä eteenpäin…"

Rannisto yritti häntä tyynnytellä, mutta epätoivoinen kiihtyi siitä yhä enemmän. Hän jatkoi puoli huutaen:

— "Kansan syöpäläisiä ovat semmoiset 'kirjailijat', kuin Harhama… Ei ainoakaan virkamies tule kansalle niin kalliiksi kuin ne. Sillä katso mitä ne maksavat: Niiden jokaisesta tuherruksesta täytyy kymmeniä tuhansia tuhlata jo painotöihin ja paperiin… Laske mikä virkamies aiheuttaa semmoiset menot ja on semmoisena kansan taakkana."

Rannisto vaikeni. Tuukkala lisäsi katkerana ja raivostuneena:

— "Jos meillä olisi yhtä monta Harhama-kirjailijaa, kuin on virkamiestä, niin parissa vuodessa olisi koko maa puti-puhtaaksi syöty… Ne söisivät meiltä kaiken syötävän…"

Hän nousi, käveli kiihkoisena ja leimusi edelleen halveksivasti puhuen:

— "'Runoilija!'… Runoilija voi olla ainoastaan se, joka on ylimys ja on kasvanutkin ylimysten joukossa… Katso maailmaan: Siellä ovat runoilijoita ainoastaan Dante, Milton, Goethe, Byron ja semmoiset, jotka ovat syntyperänsä, sivistyksensä, tietojensa ja seurapiirinsä kautta ylimyksiä… Mutta mikä on Harhama?…Karjapihoilla kasvanut, joka elämästä on nähnyt ainoastaan Pietarin kapakat ja ylimyksistä ehkä jonkun kantapäät. Luuletko että runoilija-ylimys kasvaa torpan kartanoilla, ja viisaus sataa aivoihin kuin manna taivaasta… Ja tämä viskataan runoilijoitten häpeäksi niiden joukkoon… Ajattele sitä häväistystä!… Hän on korottautunut kansan parantajaksi ja hänen kirjansa paljastaa hänen henkisen vaivaisuutensa. Se osottaa, että hän on oikea henkinen ruotilainen. Kulturin lois-eläjänä hän kumminkin on astunut opettamaan maansa kulturin edustajia: Tiedemiehiä, taiteilijoita ja elämän kovassa koulussa viisastuneita työn edustajia, kulturin varsinaista kantajoukkoa."

Rannisto masentui lopullisesti. Hän oli alun pitäen aavistanut samaa, mitä nyt Tuukkala puhui, mutta hän oli antanut isänrakkauden hänet harhaan johtaa. Hän katui nyt sitä Jumalan ja tyttärensä ja naapurinsa edessä. Sanatonna istui hän ja joi maljaansa, joka juodessa yhä vain täyttyi. Tuukkala silmäili sanomalehteä. Silmiin pistivät sanat hirttämisestä. Hän kauhistui, näki jo poikansa hirttonuora kaulassa. Raivoissaan sieppasi hän Harhaman kirjan, paiskasi sen nurkkaan ja huusi:

— "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä sen kirjoitit!"