— "Älä kiroa… Siunaa, älä kiroa!" — yritti Rannisto.
— "Pitääkö minun pahaa siunata?" — huusi epätoivoinen Tuukkala… Hän näki poikansa asettuvan jo hirsipuun alle… näki hänen kauhistuvan ja tylsistyvän. Sitä nähdessään hätäytyi hän kuin äiti, joka näkee kosken vievän lastansa. Hän huusi:
— "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä, käärme, hiivit tähän taloon!… Muuttukoon poikani onnettomuus varotushuudoksi!…"
Hän näki poikansa jo hirsipuussa riippumassa. Tuskanhiki valui virtana isän otsalta. Kasvot harmaina jatkoi hän kiroustansa:
— "Olkoon kirottu sinun kirjasi!… Muuttukoon se tuliseksikiveksi, jota ei kukaan uskalla käteensä ottaa!… Sulkekoon poikani onnettomuus siltä kaikki tiet ja kaikki ovet ja muuttakoon sen myrkylliseksi kalisevaksi käärmeeksi, jota jokainen tietää varoa!"
Hän istahti taas väsyneenä, kokonaan rauskaksi lyötynä. Hiukan rauhoituttuansa puristi hän sielustansa sen kaikki rautaiset voimat, laski kätensä Ranniston raamatun päälle ja lausui ylpeänä:
— "Mutta kansan täytyy elättää kaikki vaivaisensa, kulkekoot ne sitten vaikka Harhaman laisina runoilijapuoskareina… Meidän täytyy ruotilaisina elättää semmoiset kulturin loiskasvit, sillä ilman meitä täällä olisi erämaa… Älä masennu, Rannisto, sillä meillä on loppumaton voima ja oikea runsaus tässä: raamatussa."
Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.
Vankilan raudat helisivät. Harhaan joutunut kärsi vieraalla maalla.
Oli pilvinen yö.