Rajutuuli vinkui vimmatusti… Vihaiset elämänvoimat tuntuivat olevan irti… Ne raivosivat nyt tuulen ulinan seassa.
Oli käymässä ijäinen pimeyden ja valon taistelu.
Pienessä vankikopissa istui Oolavi rautoihin lyötynä. Synkkä epätoivoinen katse tähysteli pimeään nurkkaan… Hän tunsi hirmupainon hartioillansa. Raudat puristivat hänen nilkkojansa…
Tuuli ulvahteli kamalasti. Akkuna-aukon ohi näytti häilähtävän kuoleman musta harja… Tuuli ulvahti uudestansa… Se muistutti Oolaville jotain himmeää, jotain äsken unohdettua…
Hän koetti terottaa muistoansa. Tuuli ulvoi yhä rajumpana… Hän oli kuulevinansa vaahtoavien aaltojen ärjynnän… Se ääni tuntui tutulta… Se tuli tutuilta vedenseliltä: Juuri niin oli joskus ennen pauhannut Litvanselkä…
Silloin suli hetkeksi vangin mieli… Kotimaan kellot alkoivat soida hiljallensa… Kuului kotiportin kaunis narahdus… Kotikukko näkyi tuuliviirin riuvun päästä… Kuului myös äidin laulama kehtolaulu…
Vanki mietti… Hän ei huomannut enää että raudat puristivat hänen käsiänsä… Hän kuunteli kaunista kellojen ääntä… Hän muisteli menneitä päiviä, jolloin onni täytti kauniin Litvan…
Kotiportin narahdus tuntui armaan tytön naurun helinältä.
Pimeydessä kierivät salaiset ihmis-elämän selitykset… Ne kierivät selittämättöminä, silmin näkemättöminä… Ne ilmestyivät ja taas hävisivät… Salaisuuden syvyyksistä kuuluivat oudot kuiskaukset…
Vanki kuunteli niitä ja mietti elämäänsä… Hän muisteli polkujansa ja hapuili elämän selitystä… Mutta hämäränä hävisi sen selitys silmistä… Oudot äänet muuttuivat ikuisiksi arvoituksiksi…