Yö synkkeni… Kuoleman kävelyhetki läheni… Jo siroteltiin sen tielle mustia havuja…
Silloin alkoi synketä vangin mieli… Hän tunsi taas rautojen puristuksen… Hän tajusi elämäntuskan… Povea poltti… Katkera huokaus kertoi, mitä oli mielessä hänellä…
Yhä synkkeni, yhä kolkkoni… Yhä polttavampana paloi vangin povi… Hän muisteli elämänsä kaikkia polkuja… Hän lähti lapsuudenilo-ahoilta, lähti niiltä kauniiden kellojen soidessa… Marjat tuoksuivat… Lintu lauloi… Käki kukkui heleitä metsän hopeoita… Pikku Martva leperteli hänen rinnallansa…
Aika vierähti… Ikä kierähti… Se vei tytön lapsesta neitoseksi, pojan nuorukaiseksi… Hän muisteli niitä aikoja… Hän muisteli Martvaa ja valoisia Litvan päiviä…
Raskas huokaus lähti vangin povesta…
Salainen sävel soi suruisesti… Se soi vankilan rautojen helinän säestämänä… Se sävel kertoi elämäntuskaa ja elämäntuska oli sen sävelen surunvärinänä…
Vanki kuunteli suruista säveltä ja mietti edelleen hämärää elämäntietä… Hän muisti päivän, jona souteli Martvan kanssa Litvanjoella ja antoi hänelle onnenkukat… Sydän suli… Mielivärisi suruna… Martvan kyynel kiilsi kaikkialla… Se poltti nyt vangin povea…
Puoli-yö lähestyi… Kuoleman väki pukeutui viittoihinsa.
Jo soivat suruisimmat elämänkellot… Vanki muisteli elämänsä kaunista aamua… Hän mietti "Litvan laulua", jonka oli joella kuullut ja jota oli monesti miettinyt itseksensä… Elämä himmeni, kaikki sumeni… Hän huomasi että "Litvan laulussa" oli ollut salainen ennustus kätkettynä… Kyynel kostutti silmää… Hän ei enää paljoa tajunnut… Salaiset kädet seuloivat hämäryyttä elämän sekaan…
Taas kiintyi ajatus Martvaan… Sen kyynel kimalteli nyt taivaan korkeudessa, hohti siellä kalliina helmenä…