Mutta helmen hohde poltti nyt vankipoloista… Siitä tippui tulinen tuska.
Luonnonvoimat vinkuivat vihurina… Hyvä ja paha taistelivat halki elämän keskenänsä… Siinä pauhussa mietti vanki taas elämänsä tarua… Hän muisti kihlauksensa… Hänen elämän unelmansa hohtivat hänelle hetkisen ja sammuivat sitten synkäksi kuoleman yöksi…
— "Oi, mihin minä olen joutunut… Minä olen elämäni raudoiksi takonut!" — huokasi onneton vanki…
Vankilan raudat kilisivät huokauksen ameneksi… Vanki muisteli maailmalle lähtöänsä… Mieleen osuivat ne illat, joina hän valmisteli lähtöänsä, suunnitteli matkojansa…
Mutta silloin muistuivat myös mieleen ne illat, jolloin hän oli lukenut Harhaman kirjaa… Hän huomasi sen käärmeen, jolla pahan voima oli hänet johtanut syömään väärän hedelmän…
Puoli-yön kello löi. Kuoleman väen viitat häilähtelivät…Tuskanhiki nousi vangin otsalle. Hän tajusi nyt Martvan ja isänsä ja äitinsä tuskan.
Ja silloin Oolavi kirosi kulkemansa tien. Hän lausui vankilan kaameassa hiljaisuudessa:
— "Olkoon kirottu se polku, jota myöten olen kulkenut!"
Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hän jatkoi:
— "Muuttukoot minun askeleeni myrkyllisiksi käärmeiksi!… Kihisköön koko tie niitä täynnä, niin että jokainen sitä polkua pelkää!…"