Käärme nosti voitokasta päätänsä syvyydestä. Sen päässä hohti tulinen kruunu. Se nautti pahan voitosta. Oolavi jatkoi kiroustansa, toivottaen:
— "Satakoon sille polulle lakkaamatta tulta ja tulikiviä!… Käyköön siellä tuulena kuoleman kylmä hengähdys!… Kulkekoon kuu taivaalla kauhuna ja valukoon auringosta kuolema ja myrkky!…"
Yhä ylevämpänä nosti käärme voitokasta päätänsä. Se sai jo
Perkeleenmuodon. Sen kruunu hohti huikaisevana tulena. Oolavi jatkoi:
— "Olkoon kirottu koko minun elämäni!… Ripustautukoon se tulikuumana vuorena minun kaulaani ja painakoon minut synkimpään syvyyteen!… Lisääntykööt minun kipuni siellä lakkaamatta, niin että huudan tuskissani yöt ja päivät!"
Hän hyppäsi ylös. Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hänen olemuksensa oli täynnä tuskaa ja uhmaa. Hän huusi raivostuneena:
— "Muuttukoon se tuskanhuutoni kiroukseksi ja nouskoon se syvyydestä niinkuin ulvova myrsky ja soikoon yöt ja päivät sen korvissa, joka minut on tänne johtanut… Muuttukoon se tuskan huutoni myrkyksi, joka syö ja kuluttaa hänen kirjansa lehdet niinkuin syöpä… Todistakoon taivas ja maa minun kiroustani!"
Myrskyn pauhu ja ulina säesti hänen kiroustansa. Hänen silmänsä paloivat vihana. Hyvän ja pahan pasuunat soivat ja vankilan raudat kilisivät elämän yleisen tuskanlaulun seassa.
* * * * *
Mutta hyvän häviöstä nousi voitokkaana pahan valta. Ihmis-onnen raunioilla riemuitsi se voima, joka sen onnen oli raunioiksi lyönyt.
Niin liehuivat vastakkaisten voimien voitto liput toistensa vuorottaista häviötä todistaen.