Hän mietti taas… Hänen tiensä varrella syntyivät uudet maailmat.
Jumalan asetta: maailman lakia totellen lähtivät ne tyhjyydestä…
Tulinen pallo liiteli majesteetillisen kauniina. Kaikkeuden suuri
näky huikaisi silmiä. Kateisena jatkoi Perkele:
— "Sen kaiken vei hän vielä vääryydellä… Ja silloin minun käskettävikseni jäi ainoastaan joukko enkeleitä… Muu kaikki luisui käsistäni pois…"
Maailman syntymäpauhu raivosi… Kuin myrsky kantoi se kaunista tulipalloa, joka leijaili maata kohti kauniisti, niinkuin enkelien uni, joka laskeutuu maahan öiseen aikaan, rauhassa nukkuvien unennäöiksi… Jo kulki se auringon ohi… Jo läheni se öistä maata. Silloin oikaisi Perkele itsensä ja lausui ylpeänä itsekseen:
— "On toki yksi vapaa: ihmishenki… Siis siinä hengessä on kaikki toivo… Ei muuta perustusta ole vallalleni, vaan täytyy kaikki toivo siihen panna…"
Maasta nousi ihmishengen jumala-ikävä ja rukous korkeutta kohti…
Perkele huomasi sen. Katkerana lausui hän silloin:
— "Niin: se on ainut peruskivi… Mutta, ah! Se henki myös on taipumuksillansa sidottu Häneen, jos ei kokonansa, niin perinnä ja olemukseltaan: Lajinsa laki sitoo ihmistäkin lajiinsa: Häneen, josta on saanut hän hengen… Siis toivokseni jää nyt ainoastaan sen ihmishengen suuri vapaus…"
Tulinen pallo pauhasi loistavan auringon ohi. Tuhannet enkelit veisasivat ylistystä Perkeleelle. Riemastuneena, ylpeänä jatkoi hän silloin:
— "Vaan se vapaus on vallalleni perustus, joka kyllä kerran pitää… Ja jos on Jehovalla aseenansa maailmanjärjestys ja sen laki, niin aseeton en ole minäkään… Ah, kavaluus on minun miekkanani!… Se miekkani on miekkojen miekoistakin terävin, sekä myöskin tylsymätön!… Ken polkee siihen miekkaan: 'käärmeen päähän', hän kantapäähän itse saapi haavan… Hän saapi haavan, joka ei koskaan umpeen parane, eikä mätänemästä lakkaa milloinkaan."
Elämän ja kuoleman voimat raatoivat maassa… Molemmat ne tottelivat Jumalan käskyä: Hänen maailmanlakiansa: Kuolemakin kulki viikatteinensa Hänen niittomiehenänsä… Perkele katseli näkyä jumalien kivikova ele kateisilla kasvoillansa. Kirkonkellot soivat maassa. Rukous kohisi. Uhrisavu suitsusi. Katkerana järkeili silloin Perkele:
— "Vaan ei jaksa pieni ihmishenki käsittää, että suuri, kavaluuskin on jalo ase meille jumalille. Hän ei tiedä, että sille, joka itse on ääretön, ei voi siis olla rajaa ja mittapuuta, eikä määritelmää, kuten on äärellisen hyveen laita… Ei Jehovakaan sääliä saa ketään, kun tulee ruoskan, rangaistuksen aika… Ja eihän toki minun kavaluuttani voi verratakaan Hänen vitsoihinsa… Niin paljon niitä korkeampi on se. Hän onhan vääryys, minä oikeus."