— "Jehovan oli pakko alentua alemma inhottavaa käärmettäkin: Ah! Hänen täytyi tulla ihmiseksi!… Niin: ihminen on alempi kuin käärme: Ei käärme ole koskaan varastanut, ei huorannut, ei myöskään valehdellut… Ei etsi se kuin narri kunniata, ei ylvästele narri-nerollansa, ei kiemaile se koskaan irstaillakseen… Ne kaikki 'avut' ovat ihmisessä…"
Voitokkaana, jääkylmänä lopetti hän ilkuntansa, kerskaten:
— "Ja moiseen ihmismekkoon hänen täytyi Pojassaan Jeesuksessa tulla!… Niin täytyi Hänen silloin tunnustaa minun suurten aseitteni mahtavuus!"
* * * * *
Kaunista Litvaa peitti iltarusko kuin surullinen punaliina… Siellä itki ihmishenki… Ihmisonnen rauniot suitsusivat karvasta savua.
Perkele katseli näkyä ylpeänä. Kaksi taloa oli siellä ruhjoksi lyötynä… Muukalaisina, kuin Loot, valmistautuivat entiset isännät lähtemään mierontielle… Koko Litva suri… Lapset itkivät, vaimot valittivat.
Perkele vihjasi valtikallansa… Lukematon enkelilauma kohahti silloin hänen ympärillensä… Laulu pauhasi… Soitto soi kuin suuri myrsky…
Perkele osotti ihmis-onnen raunioita ja puhui palvelijoillensa:
— "Jehova on hävittänyt Sodoman ja Gomorran minulta… Nyt on minun vuoroni tullut. Katsokaa: Savuna nousee Litvasta Jehovan valta. Raunioina ovat siellä Ranniston ja Tuukkalan talot…"
Sävel pauhahti soittimista… Laulu kohosi kuin hirmumyrsky
siivillensä… Enkelit tunnustivat herransa voimaa ja valtaa…
Kaikki hyrski, kaikki riehui… Perkele osotti kahta vangittua:
Martvaa sekä Oolavia… Kivikovana lausui hän sitä osottaessansa: