— "Niin lyön minä ihmistä Jehovan luoman ihmisen kädellä… Hän on siis minulle miehen takonut: Hän on luonut Harhaman minun käteeni…"
Tuliset voittoliput liehuivat enkelien käsissä… Voittolaulut pauhasivat entistä kovemmin… Ylpeänä vannoi Perkele:
— "Ei koskaan tylsy minun miekkani ihminen: Jos Harhama ei tahtoisi palvella minua irstailijana ja varkaana, täytyy hänen palvella minua kirjailijana…"
Myrskyn voimin vahvisti laulun pauhu hänen sanansa tosiksi… Korkeudessa liiteli tulinen käärme… Se hohti siellä pahan valtikkana, suurena voitonmerkkinä. Perkele jatkoi korskeana:
— "Jehovalla ei ole muuta keinoa, kuin kuohinveitsillä panna irstailulle rajansa ja leikata kirjailijalta oikea käsi… Mutta…"
Hän keskeytti, oikaisi itsensä majesteetilliseksi ja lopetti ylpeästi:
— "Mutta silloin ei ihminen ole enää vapaa henki, vaan eläin, pakkosiveellisyyteen tuomittu ruuna… Ja silloin on Jehovan valta loppunut… Se on loppunut niin tyyten, että Hän ei ole siitä vedenpaisumisesta Noaakaan pelastanut… Ja silloin alkaa minun valtani…"
Synkkä yö hulmahteli kuin musta paarivaate Litvan päälle… Se yö puhkesi iltaruskosta, kuin musta kuoleman kukko… Sen levitessä pauhasi Perkeleen voitokas enkelijoukko Litvan ylitse nauttien herransa voitosta ja iloiten ihmishengen ijankaikkisesta tuskanhuudosta.
Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.
Taivaassa pauhasi enkelilaulu, soitto kantoi laulun säveltä… Tuhannet valkeapukuiset enkelit seisoivat Jumalan istuimen edessä. Ylhäällä paistoi ihana pilvi, joka oli kirkkaampi maista auringonvaloa… Se pilvi pysyi paikoillansa… Tuhannet enkelit hohtivat sen kirkkaudessa, pysyen siinä siipien varassa… Ne soittivat siellä kunniaa Jumalalle. Sävel valui alas kirkkaana, laskeusi sävelsateena enkelilaulun säestykseksi. Enkelit veisasivat: