Martva oli jo tointunut ja istui tylsänä, poskilla kuumeinen puna…
Hänen ajatuksensa ei tehnyt enää työtä… Hän joi tuskanmaljasta
viimeisiä pisaroita, juopuen ja huumautuen sen jalosta poltosta…
Sortunut äiti istui hänen luonansa lohdutellen häntä.
Manalan lippua vedettiin puolitankoon… Taivaalla näkyi Jumalan vanhurskas miekka.
Ovi avautui. Huoneeseen astui oikeuden palvelija. Hän tervehti lyhyesti ja kysyi:
— "Onko neiti Rannisto kotona?"
Onneton äiti ei käsittänyt mitään… Tytär oli miltei tylsämieli.
— "Minä se olen", — vastasi viimein Martva heikolla, riutuneella äänellä.
Yhä kirkastui Jumalan miekka… Oikeuden palvelija näytti Martvalle liinan, jossa oli hänen nimensä ja kysyi:
— "Onko tämä Teidän liinanne?"
— "Kyllä!" — myönsi Martva tylsänä, Hän ei käsittänyt mitään.
Jumalan miekka hohti puoli-tulisena. Oikeuden palvelija epäröi… Hän näki onnettoman tytön tilan ja tiesi talon surun… Hänenkin olemuksensa vuoti verta… Mutta hän ei voinut muuta tehdä, kuin täyttää oikeuden käskyn… Hän lausui lyhyesti: