— "Siinä tapauksessa minun on määrä vangita Teidät lapsenmurhasta…"
Se oli tuskan viimeinen tulijuoma… Martva vaipui lumivalkeana paikoillensa. Hän näytti kuolleelta. Äiti parkasi vihlovan huudon ja valitti:
— "Minun Jumalani… minun Jumalani!… Miksi annoit ylen minun tyttäreni!… Sääli häntä!"
Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin. Hän oli juonut elämän ojentaman tuskanmaljan pohjaan asti.
* * * * *
Tuonelan mustaa lippua vedettiin jo yläpuolelle puolitangon…
Kuolema kulki viikate olalla… Se toi elämän selitystä…
Korkeudessa veisasivat enkelit, tunnustaen kuoleman voimaa.
Seuraava päivä valkeni harmaana, kylmänkoleana. Talven jättämä harmaa kulo haisi. Paljasvarpuiset puut ja kuiva tiepöly lisäsivät autiutta.
Koko Litva suri. Tänään vietiin Martvaa vankikyydillä tutkittavaksi. Pitkin tien viertä oli kokoontunut väkeä, halki Litvan, osottamaan hänelle sääliänsä, vakuuttamaan hänelle osan-ottoansa ja lohduttamaan häntä surussa… Kaikilta akkunoilta olivat kukat kadonneet. Kaikki ne oli varattu Martvalle. Se suru oli todellista, se oli syvää ja jaloa, kuin äidin suru.
Kuoleman musta vaate liehui jo koko-tangossa… Jo hymisi Manalan laulu… Jo nousi onneton Litvan ylpeys vankirattaille. Isä seurasi häntä matkalle, samoin Tuukkala. Katkerat kyyneleet vuotivat.
Martva oli yksin rattailla. Isä ja vanginvartija järjestelevät jotain… Surullisena, menehtyneenä mietti hän siinä elämänsä sisältöä, ihmishengen suurta, tuskaista tarinaa…