— "Nopeammin!… Juokse nopeammin!" — hoputti hurjistuneen näköinen
Martva hevosellensa. Menehtynyt isä vaikeroi:
— "Taivaan ja maan Jumala!… Juota minulle kalkkini, mutta älä anna ylen minun tytärtäni!"
— "Ha-haaa!" — kuului Martvan hurjistunut huuto… Rattaat hyppelivät kohona. Hevoset syöksyivät kuin kauhun ruoskimina.
Tienvarrella seisoivat ensimäiset ystävät, kukat käsissä, silmissä kyynelvirta… He huomasivat asian, kuulivat huudot ja yrittivät pysäyttää.
— "Pois tieltä!" — huusi raivostunut ajaja ohi syöksyessään. Hänen tukkansa oli hajonnut ja hulmusi ilmassa… Hän seisoi rattailla kuin villi amatsooni.
— "Ottakaa kiinni!… Pysäyttäkää!" — huusivat takaa-ajajat ja jäljelle jääneet etumaisille, joita oli tien vieret harvakseen siroteltuina.
— "Pois tieltä!" — kuului Martvan käskevä huuto ja yhä hurjempana laukkasi vauhko hevonen… Väki huusi ja valitti… Vaimot itkivät, isä vaikeroi… Kaikki juoksivat pakenevan jäljestä…
Kuoleman voittolaulu kohisi korkeudessa yhä voimakkaampana… Se pauhasi jo merenä… Sen sävel-aallot vyöryivät… Vuoretkin tuntuivat sortuvan niiden vyöryessä, sillä ne olivat ikuisen voittolaulun sävel-aaltoja… Yhä hurjemmin syöksyi Martvan hevonen hurjistuneen ajajansa lyömänä… Eräässä notkossa syöksyi joukko rohkeita miehiä eteen, pidättääkseen hevosen… Martva sivalsi hevostaan ruoskalla… Se syöksyi sokeana miesjoukkoon, joka hajosi kuin akanat tuuleen… Rattaat hyppäsivät rumpusillan yli kohona… syöksyivät nuolen nopeudella mäelle ja yhä hurjemmin eteenpäin… Isä oli kauhuissansa… Ystävät valittivat ja huusivat kahden puolentietä.
Jo alkoi kuulua Tuukkalan kosken kohina… Kuolema nosti päätänsä sen kylmistä aalloista… Sen enkelijoukon veisuu täytti taivaanholvit… Ne joukot veisasivat elämänturhuutta… Ne lauloivat:
"Turhuutta on elämä.
Tuskaa on se ja vaivaa…
Kaikki siinä on katoovaa…
Tuskakin loppuu kerran.
Turhuutta on elämä kokonaan."