Laulu vyöryi meren hirmumaininkeina… Mustat aallot viskoivat tiellänsä kaiken kumoon… Kuoleman voittokulku ei tunne esteitä… Sitä ei voi mikään pysäyttää…
Pieni lapsi hymyili taivaan korkeudessa… Kuoleman kylmää tupaa lämmitettiin…
Linnun siivin näytti syöksyvän Martvan hevonen… Ajajan ruoska heilahteli tuontuostakin… Katse tuijotti hurjana eteen… Ihmiset hajosivat kahdenpuolen tietä kuin arkoina pyrähtelevät lintuparvet.
Lähellä Tuukkalan taloa oli tie kukilla siroteltu… Martva huomasi sen… Hän muisti Oolavia… Hän muisti myös "Litvan laulun"… Kuoleman voittolaulu huumasi hänen korviansa… Hän unohti koko maailman… Hän nautti kuolemasta…
Tuonelassa oli kiire… Kaikki juoksivat valmistaen tulijalle sijaa… Hevonen syöksyi yhä hurjempana… Jo tuli Tuukkalan tiehaara… Hurja hevonen oli ostettu Tuukkalan huutokaupasta… Martva muisti että se oli Oolavin nimikkohevonen… Se muisti tien… Aivan syöksähtäen heittäytyi se suoralta tieltä Tuukkalan kujasille… Rattaat lensivät pitkän matkaa kallellansa, kohona.
Talon kartanolla oleva väkijoukko oli huomannut oudon tulon… Hätäytyneenä ja huutoja totellen hyppäsivät miehet vastaan… Silloin Martva iski hevosta ruoskalla… Pillastunut eläin syöksyi suoraan väkijoukkoon, joka hajosi kuin kanaparvi… Sitten ohjasi hän hevosen tietöntä pihaa myöten, esteiden yli suoraan alas koskenniskaa kohti…
Viimein syöksähti hevonen rantaan, aivan kosken niskassa… Siinä hyppäsi se pystyyn ja kaatui maahan… Väki kiirehti kintereillä…
Salamannopeana hyppäsi Martva maahan, sysäsi Oolavin kepeän veneen teloiltansa, heittäytyi siihen, ja sysäsi veneen koskea kohti…
Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasi kevät tulvillaan pauhaava putous veneen kosken kuohuihin. Hetken kuluttua pullahti sen pohjaveden pinnalle alempana kuohujen seassa. Siellä häilähti myös Martvan hajanainen tukka ja vilahti jalka.
Hetkisen kuluttua kellui vene rauhallisena alassuin, kosken alla. Martva oli laskeutunut vesihautaansa. Hänessä oli ihmis-elämä löytänyt oman hämärän selityksensä.