"Litvan laulun" jälkisointuja.
Elämän ja kuoleman virret sointuivat jo sanoiksi: Elävät jatkoivat kuolleiden haudan-takaista tarua… Ne kantoivat myös niiden jättämän taakan, hyvän tai pahan, surut tai ilot.
Tuukkalankoski kohisi ennallansa… Kuolema vei vierastansa havuilla siroteltuun hiekkatupaansa. Kohta kuivuivat sen märät vaatteet Tuonelan tuvan orsilla…
Mutta kuoleman ja kaikenhäviön lippu liehui korkealla. Se liehui hyvän ja pahan taistelun keskellä, hyvän ja pahan valtalaulujen pauhatessa…
Synkkä suru peitti Litvan maita… Ihmisonnen rauniot suitsusivat
katkeraa häkäsavua… Luonto suri. Kolea ilta vei päivää mailleen.
Rannisto polvistui talonsa suuren havutemppelin juurella ja kiitti
Jumalaa, lausuen:
— "Kiitos sinulle, kaikkivaltias, viisas Jumala eletyistä vuosista, talosta, jonka tähän saakka hoitooni uskoit ja tyttärestä, jolla lahjoitit minulle niin paljon iloa!… Ole hänen sielullensa armollinen ja anna anteeksi minulle, joka olen erehdykselläni hänet turmioon vienyt… Anna anteeksi kaikille jotka ovat rikkoneet!"
Mutta Litvan väki kuulee öisin järvenselällä oudon äänen. Martvan henki ajaa siellä rauhatonna, yö hevosena, käärme ruoskana. Hän kaipaa siellä Jumalaa, josta oli vierautunut ja pyrkii epätoivoisena Häneen takaisin.
Mutta karilla suree enkeli katsellen aaltoon. Se kaipaa kuvaistansa:
Jumalan kuvaa, Martvaa, ja rukoilee yöt päivät hänen puolestansa.
Mutta korkeudessa hohtaa Jumalan vanhurskas, tulikuuma miekka ja sieltä kuuluu ainainen suuri hyvän ja pahan sotalaulu.
Koskenvedossa.