Janoinen ihmishenki kärsi Oolavissa. Veden sijasta sai se tulta ja lausui synkkänä:
— "Ehkä!… Vaan jos ei ole muuta ottamista elämänpuusta kuin se karvas tieto, että otettavaa ei siinä ole mitään, niin silloin myös ei enää maksa vaivaa kättänsä siihen puuhun kohottaa…"
Jumalien kylmyydellä lausui siihen Perkele:
— "Kenen vika se on, jos siinä puussa ei ole otettavaa?… Elämänpuuta, elämää sinä luot itse osaltasi… Jos ei siis siinä puussa ole otettavaa, niin syytä itseäsi!… Egypti laittoi itse lihapadat elämään, sen vuoksi ei sillä ollut syytä nurinaan, kun taaskin korvessa Israel vain valitteli, ettei sillä ole leipää… lihapataa… Ei napinalla, vaan työllä saadaan elämänpuuhun herkut… Suotta valitat siis…"
Sen tulen sai siis veden asemesta janoinen henki. Alakuloisena huudahti kiusattava:
— "Niin… Totta on se… Siis täytyy kaikki itsestäni ottaa ja siitäkin jo jumalia kiittää!… Ah, onnentie on pitkä sekä raskas… Sen varrella on yksi juomapaikka: totuudenlähde, mutta se on — kuiva!… Sinun seurassasi olen vaeltanut nyt tähän asti: tänne erämaahan, missä ei ole minkäänlaista elämää, vain ihmismato mataa kaikkialla… Minä uskoin elämässä olevan suurta, pyhää, jaloa. Sen vuoksi lähdin sinun kerallasi. Mutta nyt jo suoraan vakuutetaan: totuutta, jota etsit, ei ole olemassa ja elämä on pelkkää rumaa täynnä!… Mikä masennus!… Yksin runouskin on pelkkää leipätyötä… ja vielä sitäkin pahempaa: typerää hassun maineen onkimista… sanoilla pöyhkeilyä, jopa myöskin pikkuista, naurettavaa hullutusta!… Ja sinä minut juuri runoudella, Harhamasi kurjalla kirjalla houkuttelit matkalle. Nyt uskoni jo järkkyy, mokomaan kurjaan runouteen… Niin laiha tulos matkastani on!"
Suuri pimeyden henki säpsähti hieman sitä kuullessaan. Hän luuli kiusattavan ihmishengen jo irtautuvan aseestansa, Harhaman kirjasta ja itsestänsä Harhamasta. Hän kysyi levottomana:
— "Onko totta, että on jo joku sinulle runoilijoita morkkaillut, se on: arvostellut niitä?"
— "Kyllä", — myönsi kiusattava henki hänelle. Ivallisena lausui siihen Perkele:
— "Ja sinä varmaan uskot maallikoita, jotka eivät korkeata runoutta edes käsitä… Pieni ihmishenki vain näykkii, nälvii suurta runoilijaa… Ja sinä uskot pikkuista, et suurta!…"