— "Ei usko ole koskaan ohjattava… se kulkee omaa tietänsä", — huomautti kiusattava.
— "Niin tekee, jos on ohjaksissa hullu… Mutta viisas näyttää uskolle totuuden ja oitis kääntyy usko väärältä polultansa oikealle… Vaan tule taaskin minun kerallani ja katso itse, kuinka suuri, jalo ja viisas onkaan runoilijan henki, niin hälvenevät hullut päähänpistot!"
Hetken empi Oolavi. Mutta jano poltti. Koskenlaskijan luonto veti.
Hän lausui päättävästi:
— "Mies kulkee matkan loppuun, vaikka tietää sen turhaa olevan tahi harhaan vievän… Siis vienyt minua aivan matkan päähän."
* * * * *
Ja silloin Perkele vei kiusattavansa kauvaksi ikivanhaan runolinnaan. Se linna pesiytyi laakson rauhaan. Rappaukset, koko seinä peittyivät köynnöksiin, ja kaikkialla sai silmä nähdä vaatimattomuutta, paljasta luonnon runoutta, joka ei etsi kauneuttansa pöyhkeilyssä, vaan nöyrin mielin alistuu aina seuraamaan luonnon sekä ihmishengen ikuista, nöyrää, säädettyä työtä ja vaellusta, jonka ladut säätää ijäinen ihmeensuuri Luojan työ.
Oli aamupäivä. Runolinnan saliin saapui työntekoon neljä suurta miestä: kuuluisat ihmishenget Dante, Goethe, Milton ja Saulus Tarsolainen. Kukin heistä alotti suuren työnsä. Nöyrin mielin istuutuivat kaikki runoilijapöydän ääreen.
Oolaville lausui kiusaaja:
— "Mitä naurettavaa nyt heissä näet?"
Suuret henget ja niiden vaatimattomuus huumasi Oolavin. Hän huudahti ihastuksissaan: