— "Nämä miehet, sen myönnän, ovat hengen ruhtinaita!" Perkele, joka Oolavin äskeisen uskon runouden halpuudesta oli siten muuttanut runouden ihailuksi, uudeksi uskoksi, huudahti hänelle:
— "Siis näet, että on ohjas uskollekin…"
Saulus Tarsolainen ryhtyi jo työhön. Hän kirjoitti nöyrin mielin sanat:
"Non enim audemus nos adjungere vel conjungere cum quibusdam, quiseipsos commendant." [Sillä emmepä me rohkene meitämme lukea eli verrata niihin, jotka itseänsä, ylistävät.]
Yhä enemmän ihastuneena huudahti Oolavi:
— "Hän ei ole pöyhkeilijä kuten luulin…"
— "Erehdys on aina ihmisyyden merkki", — huomautti Perkele siihen.
Jo alkoi Dante suuren runotyönsä Divina Comedian. Nöyrin mielin kirjoitti hänkin työtä alkaessaan:
"O Muse, o alto ingegno, or m'aiutate!
O mente che scrivesti cio, ch' io vidi,
Qui si parrà la tua nobilitate.
Io cominciai: Poeta, chè mi guidi,
Guarda la mia virtu, s'ella é possente
Prima che all' alto passo tu mi fidi.
Tu dici, che di Silvio lo parente,
Corruttibile ancora ad immortale
Secolo andò e fu sensibilmente…
Perche se del venire io m'abbandono,
Temo che la venuta non sia folle:
Se' savio indenti m' ch' io non ragiono."
[Oi, Musa, oi korkea henki, nyt auta minua! Oi muisti, joka kirjoitat mitä minä näen, nyt koetaan tässä sinun etevyytesi. Minä aloin: Runoilija, koska minua johdat, katsahda kuntoni, onko se kykenevä sille korkealle matkalle, jonka minulle uskoit. Sinä sanoit, että isä Silvius on jo mätänemättömänä ollessaan astunut kuolemattomuuden maailmaan… Mutta jos minä sinne tulla uskaltaisin, eikö minun tuloni olisi tyhmyyttä: Sinä, viisas, opeta minulle, mitä en itse käsitä.]