— "Tarkastakaa kirjailijoita, niin Te ihmeeksenne huomaatte, että ne kautta historian kulkevat elämän vanavedessä. Tieteellinen kirjallisuus — jolle minä annan arvon — tutkii olevaa elämää ja sen ilmiöitä, eikä tee arvoituksia ja otaksumia. Se kirjallisuus on kokonaan elämästä puhjennut, eikä elämää luova. Smithin taloudellinen oppi oli aikansa oikea. Myöhemmin ehkä on sen sijalla Marxin oppi oikean määrittelijänä… Ottakaamme sitten niin sanottu kaunokirjallisuus, joka on ainoa määrittelemätön käsite!… Minä muuten en sille yleensä suurta arvoa anna, sillä suurin osa kaunokirjailijoita on jonkun vallassa olevan muotisuunnan — tai hulluttelun lakeijoita. — Älkää hätäilkö, minä sanon esimerkkejä: Olihan Nerolla omat kirjalliset lakeijansa, Napoleonilla samoin. Mutta meidän aikanamme, kun 'kansa' ja kansanvalta on muodissa, on jo ilmestynyt kokonainen liuta kirjailijoita, jotka suorin sanoin ilmottavat, että he ovat valmiit kumartamaan kansaa… Ja kumpien Te nyt sanotte olevan enemmän oikeassa ja ylevämpiä: Neron lakeijoidenko, vaiko niiden, jotka kumartavat sitä epämääräistä joukkoa, johon kuuluvat kaikki ne, jotka makaavat katu-ojissa, lisäksi portot, kaikki ihmiskuona, ilkeät nylkyrit, mielipuolet ja myöskin tämän joukon jumaloija itse?… Kumpaako te tahtoisitte palvella lakeijana… minä nyt vain kysyn ajatustanne…"
Oolavi naurahti. Hänelle ei ollut Neron lakeijana olo erittäin houkutteleva, mutta hän oli myös jo tutustunut ihmisiin Ounastosta ja Hertasta ja Hartevasta lähtien aina peliluolan hyenoihin, ja siksi tuntui kansan korottaminen Jumalan istuimelle vielä vähemmän mairittelevalta. Kun hän oli vastannut muutamalla sattuvalla sanalla, jatkoi Geldners:
— "Ei kirjallisuudella ole elämän johdossa määräävää tehtävää, sillä kaiken johtaa elämä itse. Kaunokirjallisuus on yleensä pelkkää trubaduurin kepeää tehtävää. Ranskan vallankumouksen suorittivat joukot, joilla ei ollut kirjallisuudesta aavistustakaan, ja kaunokirjailijoiden tehtäväksi jäi veisata innostuneille joukoille semmoista ylistystä, joka meni kaupaksi. Siltä en tahdo sanoa, että se oli väärää. Päinvastoin: se oli kansajoukoissa syntyneen oikeuskäsityksen ylistelyä, Lisäksi: Trubaduurit ilmestyivät ritariston jäljissä… Samoin ilmestyvät jokaisen asian kirjailija-trubaduurit, kun markkinat ovat valmiit…"
Ne sanat olivat Oolaville ikäänkuin joku lääke, joka poistaa lumousta ja avaa silmät. Hän muisti joutuneensa maailmalle Harhaman kirjan johtamana. Hän oli pitänyt sitä jonain merkillisenä, ja nyt alkoi se hänelle näyttäytyä uudessa valossa. Parooni Geldners paljasteli sitä armottomin käsin. Oolavi ei vielä tajunnut selvästi, mikä hänelle valkeni. Hän huomasi vain oudon valon, kun silmät alkoivat avautua. Hämiään salaten huomautti hän:
— "Teillä, parooni, on yleensä liian… sanon omituinen käsitys kirjallisuuden merkityksestä… varsinkin kaunokirjallisuuden."
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä merkitsevästi ja lausui:
— "Mitä tehdä… Tosiasia on se, että kaunokirjailijoiden niin sanottu suuri joukko on sivistyksen ja kehityksen kepeää jälkijoukkoa… jotain voittojuhlassa tarvittavia rummunlyöjiä… enimmäkseen vähätietoista väkeä… Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte sanani todeksi…"
Oolavin kurkkuun nousi hyvin karvas pala: Hän muisti mihin kaikkiin Harhama oli hänet jo kirjallansa johtanut. Häntä katkeroitti juuri se ajatus, että hän oli seurannut rumpalia, josta nyt kuuli omituisia ajatuksia. Parooni korjasi ajatustansa selittäen:
— "Oikeastaan minä erotan kirjailijat 'kirjailijoista'. Edellisiin minä luen ne, jotka pysyvät, koska ovat kosketelleet ainetta, joka on muuttumaton, nimittäin ihmishengen suhdetta oletettuun Jumalaan ja jumaluuteen. Muiden kuolemattomuus on yleensä lyhyt: useimpien…no, viisikymmentä… sata vuotta… Suurin osa tulee elävänä haudatuksi, ja sitä mukaa, kun kirjallisuustulva paisuu, käy myös kuolemattomuus-aika lyhemmäksi, koska uudet tulokkaat hautaavat vanhat allensa, eikä ihmiskunta jaksa näiden luetteloita painattaa ja siten säilyttää häviöltä, vielä vähemmän se ehtii niitä lukea. Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte minun puhuvan totta…"
Kun Oolavi väitti vastaan todisteli Geldners esimerkeillä: