Lasit kilisivät. Viini virtasi. Oolavi huumautui.
Hänelle oli nyt anarkismi uusi evankeliumi, josta hän etsi pelastusta. Se valkeni hänelle oikeaksi, jaloksi aatteeksi. Harteva teki selkoa suunnitelmista. Näyttäen pankkien tilikertomuksia, selitti hän:
— "Tämä pankki olisi helpoin puhdistaa, mutta kertomuksesta näkyy, että sen kassassa ei tavallisesti ole puhdistettavaa, kuin ainoastaan joku vaivainen sata tuhatta…"
— "Emme me sen takia viitsi… Yhdellä tiellä pitää ottaa mikä tarvitaan", — rehenteli Oolavi. Kulta poltti jo hänen sormiansa, mutta rehentelyn alla kyti vielä salainen epäröiminen, omantunnon ääni, jota hän rehentelyllä salasi ja tukahdutti.
— "Eikö sinulla ole rikkaampaa pankkia?" — viisasteli Horsma.
— "On minulla… Minulla ei ole mitään niin paljon kuin pankkeja",— kerskui Harteva. Oolavin epäröiminen hälveni vähä-vähältä.
— "Yrjö on pankki-pankkiiri… Sillä on kassassa kokonaisia pankkeja", — retusi Voima, lyöden Hartevaa olkapäälle.
Hurjistuneet mielet kiihtyivät. Reuhaaminen huumasi ja rohkaisi
Oolavia. Harteva ylpeili:
— "En minä viitsi kassassa pitää pikkurahoja ja rahapakkoja… Minä pidän siellä kokonaisia pankkeja, niin on kirjanpito helpompaa…"
Yleinen nauru ja hälinä palkitsi puhujaa. Lasit täyttyivät, kilisivät ja tyhjenivät. Eläköönhuudot kaikuivat anarkismille. Oolavi kulki kuohuvan vaahdon mukana, rohkaistuen jo, kuten muinoin Tuukkalankoskia laskiessansa. Ne mielenrohkeuden aarteet, joita koski oli häneen laulanut, alkoivat katkoa jo kytkyitänsä ja syöksyivät hillittömään vapauteen kuin peto, joka on häkkinsä murtanut ja riemusta kiljahdellen karkaa erämaan houkuttelevalle hietikolle, missä herkulliset antilopiparvet odottavat, kiljunnalle on tilaa ja pedon luonnolle työtä ja huumaavaa verijuomaa. Hän vetäisi tikarin poveltansa, viskasi sen Hartevan eteen pöydälle ja reuhasi: