"No, mikäpäs siinä sitten… Kun kerran osaat, niin paukaa vain ässä pöytään!"
Nyke synkistyi.
"Mutta enpät paukaa!" uhitteli hän ärsytettynä. Lötjönen tarkasti viikatteen terää ja samalla jatkoi entiseen, muka vakaaseen tapaansa puhellen:
"No mitäs sinä siitä viivyttelet?" Hän imaisi suupielisavut ja selitti:
"Se on miehen kuitenkin sanottava ässänsä aikanaan… Ennenkuin parta kasvaa ja suu tarvitaan parempaan… esimerkiksi pusun ottoon", puheli hän siinä laiskan työn suloudessa ja nysä yhä enemmän lerpailaan jatkoi:
"Tahi jos et itse osaa sanoa ässää, niin neuvoisit tälle Eroselle konstin, että hän oppisi sanomaan… Eikä taito tuppeensa tukehtuisi."
"No opetan kyllä ättän… Vaikka mille EIotelle opetan ättän", myrtyi pikku mestari onnettomaksi ja oli valmis opettamaan "ässä"-taidon vaikka koko maailmalle, kaiken uhalla, arvonsa puolesta ärtyneenä, vihastuneena, onnettomana. Hän uhitteli:
"Ja vaikka en mitä otaiti, niin opetan." Se oli onnettoman umpimähkäistä uhmaa. Kyseessäoleva työmies Pekka Eronen oli ensi päivää talon töissä, oli vieraspaikkakuntalainen, ei siis tuntenut näitä omituisia kinoja ja siinä niittää hompsiessaan kysyi ihan tosissaan:
"Mitä?… Niin että eikös se tää pikku isäntä osaa vielä ässää sanoa?"
Mutta siitä Nyke julmistui lopullisesti ja uhitteli onnettomana: