"Tottapa se on Herran tahto… Kun Hän on kerran antanut ihmiselle pään, niin Hän antaa päässä pidettävänkin."
"Justiisa! Ihan justiisa", tarrasi Pitkä-Liisa nopeasti kiinni kuten tuli tappuroihin ja jatkoi, tenäten:
"Päässä pidettävän. Ja kullekin lajinsa mukaan. Jus-tiisa!" Hän tekeytyi siinä aivan hartaaksi ja huokasi lopuksi:
"Herra se Salomonillekin suuren viisauden antoi."
Ja sillä hetkellä pikku Nyke oli taas onnellinen.
* * * * *
Oli.
Mutta oitis taas pimeni poikasen päivä. Hän oli Sissun keralla tallustellut työväen luo ruispellolle, jossa väki niitteli pientareen äpärikköä. Renki Lötjönen siinä kulutteli aikaa, ollen viikatetta hiovinaan, ja kun hänkin tiesi nyt olevan Nyken syntymäpäivän, niin alkoi oitis taas sillä ässällä kiusoittaa, nysä ikenessä puhellen:
"No nyt sitä sinäkin, Nyke, osaat jo ässän sanoa… Kun viidennen ikävuoden hartioillesi nostit."
Siinä sitä siis oltiin! Pikku mestarin ison hattulierin alta välähti jo synkeä katse. Lötjönen laiskotteli hiomistansa, tekeytyi, oli puhuvinaan vakavissaan, kuten aikamiehelle ja, ikäänkuin Nyke muka olisi myöntänyt osaavansa ässän sanoa, jatkoi, kehoitti: