III
Tänään oli sitten Nyken syntymäpäivä. Neljäs vuosi oli takana. Äiti oli leiponut uutisleipää, ja vehnästaikina kohosi pikku isännän juhlien kunniaksi.
Ja miten omituiselta tuntui nyt äidin mieli. Taas hänelle kangastivat ne ihanat unelmat pojan pappeudesta. Hän oli aivan huomaamattansa, vaistomaisesti, johtunut sille puhumaan Sanasta kuten aikuiselle. Hän oli kehoittanut poikaa elämään kristillisesti, riippumaan kiinni Sanassa, ja siinä leipomispuuhissaan jatkoi sille nyt, puhellen:
"Herran Sana se on meille kuitenkin viisauden alku."
Kuuli Nyke sen, mutta enemmän hän ajatteli sitä vehnästaikinaa, se kun hänen mielestään kohosi niin liian hitaasti. Puuhaileva äiti jatkoi vakaana:
"Jos meille ei olisi Sanaa annettu, niin vaeltaisimme vielä pakanuuden pimeydessä."
Mutta saapui toki Pitkä-Liisa, ja niin pääsi Nyke äidin ohjeista rauhaan. Kun näet Liisa peräsi äidiltä, mistä hän puhui, ryhtyi äiti siinä askarrellessaan selittämään asiaa hänelle, puhellen: "Siitä minä pakanuuden pimeydestä tässä puhun. Että se on niinkuin synkeä yö."
"No on se", tankkasi Pitkä-Liisa oitis hanakkana ja tenäsi:
"Justiisa! Ihan niinkuin yö!"
Hän olikin tullut syntymäpäiväkahvin ja -vehnäsien toivossa ja siksi hän oli nyt näin erikoisemman altis ja hanakka Sanalle. He syventyivät, johtuivat lopulta taas puhumaan Nyken pappeudesta. Ruustinnakin siitä jo oli äidille puhunut. Oli sanonut sitä asiaa katsoneensa korteistakin, panemalla sitä n.s. pitkää pasianssia, ja se oli joka kerta mennyt läpi, vaikka hänellä povatessa oli ollut kaksi peliä kortteja, joten siis Nyken pappeus oli varma. Poika kuunteli puhetta. Pitkä-Liisa yltyi taaskin kuikuttamaan Nyken viisautta. Äidille se oli mieliksi. Mutta ei hän siitä ylpeillyt. Hän kun oli saarnavaimo ja tavallaan jo uskokunnan esivaimo, näin ei hänen sopinut ylpeillä. Päinvastoin. Leipiä uunissa kohenneliessaan hän siitä Nyken viisaudesta todisti vain nöyrästi: