"Housutko sinulla, Nyke, on jo jalassa?" Kiusoittaakseen hän tietysti kysyi. Nyke arvasi hänen ilkeytensä, aavisti hänen kiusoittavan sillä housuja kohdanneella vahingolla, vihastui eikä vastannut. Lopulta Lötjönen kehoitti:
"Sano: housut!"
Ja silloin paisui ja harmistui pikku mies taas lopen ja uhitteli vihaisesti:
"Tanon kyllä… Vaikka tata houtut tanon!"
Hän oli onneton vihasta ja asiasta. Alkoi uusi vaitiolo, sillä Lötjöstä laiskotti ja Nyke ei viitsinyt vihansa takia pitemmältä puhua. Lopulta Lötjönen kuitenkin vakaaksi tekeytyen mukaili:
"Ka… Mikäpäs sinun on sanoessa housut. Näin rikkaan talon pojan."
Ja asia näyttikin jo siihen hautautuvan, niin kauan taas oltiin vaiti, mutta lopulta jatkoi taas Lötjönen ilkeyksiään kysyen viattomasti muka:
"Missäs ne sinun aamulliset housusi ovat?"
Ja se oli jo liikaa Nykelle, varsinkin kun sydämellä oli vielä ne Virsu-Taavetin kiusalliset kyselyt samaisista ensimmäisistä housuista, kyselyt, jotka kuten tämäkin Lötjösen kysely olivat tuntuneet sydämettömältä ilkkumiselta hänen vahingolleen. Häneltä pääsi katkera itku, ja poraten ja itkien poistua pullitteli onneton pikku mestari pois tuvasta. Sissu-raukkaan koski pikku isäntänsä onnettomuus. Se lähteä repsutti mukaan osaaottavana, yhtä onnettomana kuin isäntänsäkin. He piiloutuivat navetan ylisille olkiläjään yhteen mykkyrään, ja Nyke itki siinä loppuitkunsa onnettomana. Koko isän talo tuntui hänestä vieraalta, kylä muukalaisten maalta. Toteutui sana: ei ole kenkään profeetta omalla maallansa.
Ei siis ihme, että pikku mestarissa juurtui yhäkin syvemmälle halu lähteä vieraalle maalle papiksi, saarnaamaan, paukauttamaan suuren viisauden sanan maailmalle.