Yksi ainoa häneltä puuttui: hän ei osannut vielä lausua s-äännettä, ja siitä hänelle koitui harmia.
Harmia. Sillä varsinkin renki Lötjönen iski siihen hänen mestaruutensa arkaan paikkaan aina kun vain äidin silmä vältti. Tätä samaista Lötjöstä sanottiin isäntien kesken miesten ensimmäiseksi mitä laiskuuteen tulee, ja hänellä oli suuresta kansallisesta viisauskysymyksestämme oma ja minun mielestäni vallan kummallinen ja omintakeinen filosofiansa. Hän näet, kuten pyhä Athanasius uskontunnustuksessaan Luojan, jakoi viisauden kolmeen osaan: a) varsinainen eli renkimiehen viisaus ja b) herrasviisaus, johon kuuluvaksi hän, omituista kyllä, laski myöskin talollisten viisauden, sekä c) imeväisten ja ämmäväen viisaus, joista kolmesta hän taas sanoi b- ja c-viisauden olevan yhden ja saman persoonan ja puheli koko siitä herrasviisaudesta että:
"Herrasviisaus on oikeaa viisautta ainoastaan silloin, jos se ymmärtää katua kaikkea, mitä on puhunut ja tehnyt." Ei hän kyllä sitä puhunut viisauden itsensä takia puhuaksensa, vaan johtui vain näin filosofeeraamaan niistä Mestari Nyken ja kylän muiden viisasten välisistä kotoisista kinoista puheen aina viritessä. Mutta toisista, varsinkin eräistä miehistä, se tuntui ilkeästi sanotulta, ja niin oli kylässä, juuri tuloksena niistä Mestari Nyken ja muiden mestarien välisistä kinoista, paljon puhetta ja pakinaa, joissa Lötjönen näytteli laiskan viisasta osaa.
Ei niin että Lötjönen olisi siitä renkimiehen eli varsinaisesta viisaudesta numeroa tehnyt ja ylpeillyt. Päinvastoin. Viisaimmillensakin herettyään hän sen hyväksi ja puolesta aina piippu suussa laiskotellessaan todisti että:
"Vaikka eipä sitä renkimiehen viisautta oikeastaan ole olemassakaan… siinä merkityksessä nimittäin, että tuhmatkin sen huomaisivat." Mutta juuri se kainous pisti taas niitä muita viisaita sapelle, sillä he vainusivat siinä piilevän piikin ja pirullisen viisauden n.s. herroja ja talollisia kohtaan, ja monen luullaan katsoneen häntä sen johdosta kieroin silmin. Ei se tosin ollut ilkeää karsautta, eivät kinat ilkeyden kinoja, vaan tervettä ja turmeltumatonta loukkautumista miehen arimman ja kalleimman asian, mestariarvon puolesta.
Oli miten oli. Mutta Nykelle oli Lötjösestä harmia: se näet vaati häntä aina vain sanomaan ässää, ja se myrkytti lopultakoko Nyken elämän.
Nyke-parka! Pikkuinen, penikkamainen koira Sissu oli niinä onnettomuuden hetkinä hänen ainoa lohtunsa. Siitä hän ei koskaan eronnut.
He elivät kuin toisiinsa kiinni kasvettuneina.
* * * * *
Niinpä nytkin. Kun Nyke Virsu-Taavetista eroon päästäkseen palasi tupaan niistä sen kyselyistä ja ensimmäisiä housujansa kohdanneesta vahingosta vihastuneena, niin siellä loikoili ja imeksi laiskana nysää samainen Lötjönen. Laiskotteli siinä varkain, kun kotosalla ei ollut ketään, ja alkoi oitis taas kiusoittaa Nykeä sillä "ässällä", katsoi ensin pitkään ja lopulta kysyä mukasi laiskasti: