"Mutta otaanpat tanoa… Vaikka tata ättää otaan tanoa."
Mutta Justiitta toki riensi avuksi, sääli poikaa ja kiirehti sotkemaan, puhellen Nyken mieliksi ihan kuin tosissaan Eroselle:
"Eipä tämä enää mikä pikku mies olekaan. Iso Nyke."
Ja huomattuaan pikku miehen syvän onnettomuuden, milteipä jo kyyneltyvät vihaiset silmät, hän säälistä nosti poikasen syliinsä, pyyhki huivinsa kulmalla sen tiukkumaan yrittelevät kyyneleet ja hyvitteli, puhellen:
"Nyke-poika se osaa! Vaikka tuhat ässää osaa Nyke sanoa, mutta se ei sano… Jo-han!… Jo-haan se Nyke-poika sanoisi", hyvitteli hän ja kehaisi: "Mutta kunhan se poika papiksi kerran lähtee!"
Miten alttiisti antautuikaan pikku isäntä taas suojaajansa Justiitan valtoihin.
"Lähteehän Nyke papiksi?" jatkoi Justiitta hellää hyvittelyään, kuten paras äiti.
"Lähtee!" lupasi pikku mies alttiisti, kuten lupaa itkevä lapsi äidillensä kaikella antaumuksella. Justiitta heltyi lopen, lupsautti aivan pusun Nyken likaiselle poskelle ja mairitteli:
"Se poika kerran sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee maailmalle papiksi. Ja siellä maailmalla se Nyke sitten paukaa ässän pöytään… Paukaahan Nyke?"
"Paukaa", nyyhkytti poikanen. Aivan hän oli kietaissut pienet kätösensä
Justiitan kaulaan ja hänestä oli turvallista sen sylissä olo.
Justiittakin siitä alttiudesta yhäkin hellemmäksi heltyi, pahastui
Lötjöselle ja puheli sille vakaana: