Ja siitä se sitten kehkeytyi. Ärtynyttä Syyrakkia harmitti, kun poika morkkasi hänen työtänsä ihan papin kuullen. Hän koki hillitä itseänsä papin takia ja kysyi Nykeltä:
"Mikäs vika sitten minun työssäni on? Kun vaikka kuka osaa paremman tehdä?"
"Vaikka mikä vika on", yltyi Nyke. "Vaikka taalnakoje on… ja vaikka mikä vika on", uhmaili hän jo sillä suruttomilta kuulemallansa saarnakojeella. Se se pisti Syyrakkia nyt sapelle, varsinkin kun kuulemassa oli pappi, vieläpä se samainen pappi, jonka suosiota hän Kainostiinan kanssa kilpaa tavoitteli. Pastorikin piti Nyken saarnakoje-puhetta sopimattomana ja asiaa sovittaakseen puheli Syyrakille rauhoittavaa:
"Poika on kai aikuisilta kuullut ja tolkuttaa niitä. Älytön lapsi."
Mutta se vain pilasi asiaa. Syyrakki jo kimpaantui ja puheli hillitysti, salaharmilla Nykelle:
"Ennenkuin puhut, niin Herran pitäisi sinun kielesi yhdessä asiassa kahleista päästää ja toisessa kahleisiin panna." Hän pisti sillä kahleistapäästämisellä sitä Nyken ässä-asiaa ja kahleisiinpanemisella hänen älyttömyyttänsä. Kristittynä ja saarnamiehenä hän koki vieläkin hillitä mieltänsä ja puheli nyt välillä pastorille:
"Meidän aikana miehet kuluttavat viisautensa ja siemenensä… Niin että ei ole mitä vakkaan ottaa, kun kylvön aika tulee."
Mutta sittenkin häntä harmitti pojan loukkaava puhe, niin että hän kimpaantui ja taas tiuskaisi Nykelle äkeän, halveksivan:
"Sinäkin elävä! Ässää vielä säret ja kukkona kieut."
Nyke-parka! Hän loukkautui, yltyi ja alkoi tolkuttaa uhmailujaan, morkkasi Pytty-Syyrakin työt ja teot ihan kelvottomiksi ja kaiken lopuksi tolkutti Pitkältä-Liisalta kuulemaansa arvostelua Syyrakin saarnoista, uhitellen: