"Ja autuuden atiattakin kun taalnaat, niin tolaat kuin valit luitkekoa."
Mutta pastori oli saanut kyllänsä, varsinkin kun poika tolkutti pyhästä saarna-asiasta. Ties mitä sopimatonta vielä jatkaa älytön lapsi. Pulasta pelastuakseen hän kiirehti lähtöään. Naima-asia jäi alulle panematta. Sitä toimittaakseen hän pyysi Syyrakkia poikkeamaan pappilaan.
"Minulla olisi vähän keskusteltavaa", puheli hän. Ja niin poistui. Molempien mestarien elämä ja olo oli täksi päiväksi myrkytetty. Pytty-Syyrakkia harmitti nyt varsinkin kun Nyke oli hänen saarnojansa arvostellut niin ilkeästi papin kuullen ja pappi sitten vielä käsittänyt niin, että siinä puhuvat lapsen suulla aikuiset. Hänen tähtensä tuntui laskevan.
Niinpä hän papin poistuttua alkoikin siinä harmissaan riidellä Nykelle, vartoi kunnes papin kärrit loittonivat tarpeeksi kauas, sillä ei hän koskaan antautunut muiden kuullen Nyken kanssa syvälliseen ilmikinaan. Vasta kärrien loitottua hän alkoi. Hän alkoi hillitysti, kuten kristityn tulee, tuherti ja puheli aluksi vakaasti, aivan kuin aikamiehelle ja vertaisellensa. Hän puheli Nykelle äkkiä:
"Miehen istuin, poika", puheli hän, "miehen istuin on aina korkeammalla kuin itse mies, joka sillä istuu". Miehen ylevyyttä ja ylemmyyttä lapseen verraten hän sillä ylisti ja tenäsi harmissaan halveksivaa:
"Ja sinusta on vielä miehen istuimelle pitkä harppaus. Sillä ei miehen istuin tule miehen tykö."
Nyke yltyi.
"Mutta tuleepat", pani hän kovan kovaa vastaan. He kinasivat hartaasti. Pytty-Syyrakki muuttui tyyten hyväksi vanhaksi lapseksi, reistasi kiihtyneenä, ylväästi ikiliikkujaansa, ei ollut Nyken uhittelua kuulevinaankaan, vaan ynseili vain:
"Miehen istuin rakennetaan teoista eikä sanoista."
"Mutta eipät lakenneta." Molemmat kiihtyivät. Nyke paisui. Taas muisti Pytty-Syyrakki kuin kipeän piston sen, kuinka poika oli papin kuullen soimannut ja halventanut hänen mestarityötänsä. Hän harmistui, kimpaantui ja äsähti: