"Jaa, niin no… Herran viisaus on päinvastainen kuin miehen… ja yleensä ihmisen", tapaili hän.
Mutta löysi hän sitten loppusanatkin ja lisäsi:
"Herran viisauden me näemme maailmassa vasta silloin, kun se jo on valmis ja meidän omassa teossamme toteutunut."
Ei hän tohtinut enempää puhua, mutta toivoi Virsu-Taavetin tästäkin vihjauksesta ymmärtävän ja älyävän ja vieläkin vihjauksella kehoittaaksensa hän lopetti:
"Meidän ihmisten vain pitää ahkeroida, että se Herran viisaus tulisi meidän kauttamme toteutetuksi."
"Ka", myönsi Virsu-Taavetti sen todeksi ja jatkoi:
"Sillä eipähän sitä Herrallakaan taida olla muuta viisautta kuin se, mikä on ihmisen päässä… Koskapa ne on, hänenkin, sillä viisaudella kaikki virsut maailmaan tuherrettava." Hän puhui sen oikean maalaiskristityn ja alttiin vlrsumestarin antaumuksella, ja hänestä tuntui hyvältä, kun sai papin kanssa keskustella näin toverillisesti autuuden syvällisestä asiasta.
* * * * *
Ja ymmärsikin se Virsu-Taavetti. Ei hän tosin vielä pappilassa, mutta kotimatkalla, siinä helteistä metsätietä yksin virsukimppu selässä astua humpsuttaessa, alkoi se asia ikäänkuin korvallista syyhyttää. Kai se siksi, ettei ollut muuta ajateltavaa.
"Mitähän se pastori sillä tavalla?" mietiskeli hän, ja vähä vähältä selkeni hänelle kaikki. Hän poikkesi taas Kuittisen mökkiin. Kuittinen vannehti nyt vanhaa korvoa, oli työn tuhruuseen niin syventynyt, että tuskin huomasi Taavetin tuloa. Ei kysynyt kuulumisia, ei mitään.