"Mutta en vaan taa Tyylakkia… Vaikka miten kipuna kivittäiti, niin en vaan Tyylakkia."
Mutta hänen maailmansa musteni. Hän oli jo täynnä vihaa, tajuamatta edes sitä, mikä onnettomuus häntä nyt tuon samaisen Syyrakin hahmossa väijyi.
Ja samoihin aikoihin alkoivat taas pappilassakin toiveet pimetä. Uskonsisaret olivat siellä käyneet nuorelta papilta lohdutusta hakemassa ja olivat siellä tulleet puhuneeksi siitäkin, että Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan välillä on oikeastaan Nyke. Vasta nyt sai papisto oikean tiedon asian salaisista syistä, ja pastorista tuntui avioliittoasia nyt pimenevän, ja kirkollinen vaara tuntui uhkaavan koko pappilan rauhaa.
* * * * *
Sehän oli elokuun, työkuun poutaista aikaa. Väki aherti työmailla. Pihat olivat tyhjinä. Villoittuneet lampaat makasivat aitovierien siimeksissä. Kaivonvintit törröttivät yksinäisinä autioissa pihoissa, ja jossain kivijalan kolossa istuksi rauhallinen kissa yksinäisenä.
Ainoastaan siinä Pytty-Syyrakin vajassa oli kopsetta, sillä Syyrakki kopsehti niitä omia töitään. Vajan eteen saapui silloin Kuittisen mökiltä palaava Nyke, pysähtyi kuin uhalla, ja taaskin, kun ketään ei ollut siinä kuulemassa, Pytty-Syyrakki aloitti oitis kinan. Hän lähti kaukaa, tyynesti, peittäen salavihansa. Työtään kopistellen hän pojalle puheli:
"Minä vain tässä arvelin sitä, että mies… tai oikeastaan pieni mies painaa aina omassa puntarissaan liika paljon… Ja enemmän kuin iso." Pikku mestari muljautti jo hyvin vihaisen ja epäluuloisen katseen, mutta pysyi vielä vaiti. Ukko ikäänkuin rohkaistui ja kysyi jo:
"Niin että sinäkö sitä, poika, levität minusta jo semmoistakin sanomaa, että minä olen sittamestari? Häh?"
"No olet kyllä!" uhmasi äsken mökillä ärtynyt pikku mestari ja ihan poikkesi vajaan uhmailemaan ja arvostelemaan. Syyrakki hillitsi itseänsä, tekeytyi välinpitämättömäksi, aherti työssään ja jatkoi halveksivasti:
"Luuletkos sinä sitten ja räknäät olevasi isompi mestari? Kun nenääsi jo toisen työhön pistät."