"En minä myös sitäkään… Että suuttuisin", puhdistautui hän, jatkaen:
"Mutta sitä sinne korkeimman kuusen latvaan päässyt sentään pysähtyy kuuntelemaan ja joskus äkämystyykin, sillä kirmaisee se toisinaan, kun siellä alhaalla oleva aina niin yletöntä ääntä pitää", selittää tuherti hän ja lopetti:
"On meissä langenneen Aatamin perillisissä sen verran pahaa verta että kimpaantuu… Se siellä alhaalla kun niin kovin itseänsä altakuuluttaa."
Pastori myönteli sen kyllä todeksi, mutta taas sovitteli ja selitteli, puhellen:
"Se kuitenkin Herra armossaan kääntää kaiken hyväksi, niin että se itsensä kuuluttaja tuleekin samalla äänellään ilmoittaneeksi maailmalle, että on täällä paitsi minua toinen vielä tuolla… korkeudessa."
Ja se puhe taas kelpasi ukolle, se "korkeudessa", jota toinen kuuluttaa. Ja kun pastori sitten vieläkin puhui rauhaa ja sopua, niin hän yhäkin vain nöyrtyi ja mielistyi rauhaan ja nyt jo puheli:
"Enkä minä sitäkään sano, että meidän tulee olla taidostamme ylpiät, sillä ei meistä monikaan voi todistaa sitä teossa… Että nimittäin olemme jo mestareja itsensä Herrankin edessä. Sillä tahdon ja todistuksen välillä on iso juopa."
Ja niin oli sovinto valmis ja Syyrakin avioliitto sikäli päätetty, kuten Syyrakki itse ja pastori asian nyt ymmärsi. Ja kun Syyrakki sitten poistui, niin tuntui nuoresta papista, kuin olisi koko painostajainen hävinnyt pappilasta, ja jos hän oli tähän asti pelännyt piispankäräjäin tuloa, niin hän nyt odotti niitä rauhallisena kuten seurakunnan ihania häitä.
* * * * *
Ja hyvillä enteillä se rakkausasia alkoi kehittyä edelleenkin. Virsu-Taavetti kun näet oli näissä asioissa paljon kokenut, niin hän ei yleensä johtanut asiaa pitkillä esivalmistuksilla. Niinpä hän nytkin, Nykäsen taloon tultuansa ja hetkisen emännän kanssa kuulumisista puheltuaan, siinä kahden kesken jäätyä äkkiä ilmoitti: