"Isäpuolihan se Hänelläkin täällä maailmassa oli, mutta ei Hän ylpeillyt, vaan oli kuuliainen." Sen myönsi Pitkä-Liisakin, ruikuttaen:
"Johan… johan olisi ylpeillyt!" He syventyivät Raamattuun. Ja kaikki näytti lupaavalta. Mutta kun äiti sitten rohkaistui ja mainitsi jo Syyrakin nimen, niin pikku mestari siinä lettuläjän takana niiskautti pahasti, ja kun äiti jatkoi, niin hän jo väläytteli hyvinkin vihaisia silmänvalkuaisia.
Mutta äiti jatkoi rauhallisena puuhaillen. Nyt hän todisti, muka
Pitkälle-Liisalle:
"Ja eikä sitä ihmisen tarvitsekaan ylpeyden syntiin langeta."
Mutta poika oli täynnä epäluuloa, jos lettujakin. Hän ärähti jo vihastuneena:
"Mutta talvitteepat langeta." Siinä sitä siis oltiin. Turhaan koki äiti ojentaa ja selittää. Nyke ei tosin tiennyt vieläkään mikä vaara häntä Syyrakin hahmossa uhkasi, ei ymmärtänyt sitä isyyttä, mutta hän vainusi yhäkin pahinta ja suunvuoroa antamatta tolkutti äidin sovitteluyrityksiin samaa umpimähkäistä:
"Ja vaikka mihin tyntiin talvittee langeta." ja vaikka lettuläjä ei ollut vielä puoleksikaan syöty, niin hän hylkäsi sen, poistui vihaisena, epäluuloisena ja Sissu kintereillä repsuttamassa, lähti pellonpiennarpolkua pitkin kävellä pullittelemaan leikkuuväen luo työmaalle. Hän kävellä pökelti siinä vihaa täynnä, tasaisesti kuin sikaripökerö, se iso vilttihattu kuin taivas yllä. Työmaalla virui Lötjönen tupakkalevolla. Hän virkistyi pojan tultua niin, että ryhtyi taas sillä ässällä kiusoittamaan, puhellen:
"Nyt sitä sinunkaan, Nyke, ei tarvitse enää ässää säästää." Ei hän ilkeyksissään sitä, vaan huvikseen. Hän jatkoi:
"Syyrakissakin kun on ässä ihan ensimmäisenä, niin ei ässä lopu talosta, vaikka jo pamautatkin pöytään." Nyke paisui. Kun Lötjönen yhä jatkoi, niin hän synkistyi ja taas uhmasi vastaan:
"Vaikka mitä ättää oliti, niin otaan tanoa!"