"No lyö sitten lautaan teossa!"
"Mutta enpät lyö!"
Mieleen muistuivat nekin kinat Syyrakin kanssa ja hän uhitteli:
"Uhallakaan en lyö lautaan teotta!"
Lapsi-parka! Hän lähti pullittelemaan pois samanlaisena pökerösikarina kuin oli saapunutkin. Hän oli jo täysi koko maailmalle, ja kun asiat kehittyivät yhä pahemmiksi ja hän vainusi jotain Syyrakki-vaaraa, niin hän jo niinä synkeytensä hetkinä sitä maailmalle-lähtöään hautoessaan uhkaili:
"Uhallakin tylkäiten itäni konnulle ja kalkaan." Pitkä-Liisa aivan pahastui moisesta ja nuhteli Nykeä, puheli:
"Elä sano, elä sano niin!" Hän varoitti tosissaan, hyvin vakaana, kuten aikuista ja isoa, sillä asia oli hänestä pyhä ja kallis. Hän ruikutti:
"Isän kontu on kallis asia. Ei sille sylkäistä sovi… Ei sovi, ei sovi sylkäistä isän maalle!" alentui aivan mieli.
"Mutta topiipat!" Poika vain yltyi. Liisa tuli ihan murheelliseksi.
Hänellä ei ollut isän kontua. Hän jos kukaan tiesi siis sen arvon.
Mutta Nyke niistä neuvoista vain uhmistui. Joskus hän jo itsekseenkin
uhitteli:
"Tylkäiten vaan!"