"Onhan se aika mestari… Nyke-vekara."
Mutta sittenkin häneltä olisi asia jäänyt siihen, sillä se oli jo juur-juuri päästä pois haihtumaisillansa, mutta eukko palasi nyt tupaan. Ja huomattuaan Virsu-Taavetin olevan vieraana hän toisti kuin sitä tervehtiäkseen taanoisen kysymyksensä asian, puhellen miehensä työstä Virsu-Taavetille:
"Ukko tässä keskellä kesäpäivää… Kytkyttä sanoi siinä tekevänsä", valehteli hän ukkonsa sen sanoneen, vaikka ukko oli päinvastoin ollut vaiti.
"Ka… Mitäpäs tässä", joutui nyt Kuittinen ajoissa asiaan, tapasi penkiltä nysän, imaisi kuin kiireessä savuja. Ei lähtenyt. Nysä oli sammunut. Hän pisti sen yhtä nopeasti takaisin vierelleen penkille ja ilmoitteli nyt eukolleen puheensa jatkoksi:
"Tää Virsu-Taavetti tässä… Siitä Mestari Nykestä juttusi."
Hän oli kyllä aikonut sanoa Virsu-Taavetin jutunneen Nyken housuista eikä itsestään Nykestä, mutta siinä työntuhruussa jäivät housut päähän ja ainoastaan Nyke itse joutui sanoiksi.
Ja siitä sitä nyt lähti eukolta Virsu-Taavetin kanssa juttu Nykestä. Nyke näet, kuten kohta näemme, oli kylän keskeisin henkilö. Ei siis tarvinnut puheen aihetta muuta kuin sytykkeeksi, niin kohta virisi Nykestä puhe. Ukko Kuittinen itse ei kuitenkaan joutanut puheen kuulemiseen syventymään. Hän tuherti nyt vanhan kytkyen korjaamista vieläkin hartaammin kuin äskeisen uuden tekoa. Kuuli hän kyllä puheen kuin humun ja luuli kuulevansa niiden panettelevan Nykeä, ja uskoen kaiken kuulleensa ja ymmärtäneensä hän tuon puheen ja panettelun jo loputtua tuli sitten, kuin jotain sanoakseen, siinä yhä tuhertaessaan ilmoittaneeksi ajatuksensa, puhellen:
"Ka, osaahan se poika jo toisten asioissa sorkkia… Vaikka on vasta pökerö, niin osaa."
Ei hän sillä erin tosissaan Nykeä morkannut, mutta kun ne toiset siinä kielivät ja kantoivat, niin hänkin siihen joukkoon, osaksi toisten mieliksi, myönsi.
Mutta se varsinainen asia, Virsu-Taavetin ilmoittama housuasia, oli nyt hänen tajunnastansa hävinnyt tyyten pois.