Mutta sitä huonommiksi kehkeytyivät Mestari Nyken asiat. Äiti oli hänelle jo puhunut suoraan, että Syyrakista tulee hänelle isä.
"Tarvitsethan sitä sinäkin neuvojan ja ohjaajan", oli hän poikaa sovitellut, mutta poika pani tiukasti vastaan, kinasi:
"Mutta enpät talvitte." Ja kun asia yhä vain kehittyi, niin pikku mestari paisui vihaiseksi koko maailmalle. Hän haki riitaa kaikkien kanssa ja erittäinkin Syyrakin kanssa. Hän vierautui äidistänsä, ja äitikin jo alkoi vierautua hänestä. Koti muuttui vieraaksi, isän kontu muukalaismaaksi. Oli todellakin aika jo sille sylkäistä.
Ei niin ettei äiti olisi yhäkin jumaloinut poikaansa. Mutta toinen rakkaus vaati osansa. Hän neuvotteli asiasta uskonsisariensa kanssa, ja ne kun arvasivat hänen halunsa, niin puhuivat sen mukaan, Nykeä vastaan. Pitkä-Liisakin ruikutti:
"Herran tahto. Minkä hän liikkeelle pani, se liikkuu."
Ja toiset samaa. Lönkkä-Leenakin todisti:
"Ei se kanakaan yhtä munaansa iäti haudo. Niin se Herra sen sääti." Äiti taipui yhäti, vieraantui pojasta, joskus jo sitä sanalla kovistelikin. Poissa olivat pikku mestarin lettuparatiisit, poissa kaikki entiset onnet, Sissu-repsa oli enää ainoa ilo.
Mestari-parka!
* * * * *
Ei siis ihme, että hän aivan hakemalla haki riitaa mestarin maineesta hänen kanssaan kilpailevan Pytty-Syyrakin kanssa. Nytkin hän oli tallustellut sen ikiliikkujavajalle aivan sitä varten ja oitis aloitti toran, uhitellen sillä aikoja sitten tapahtuneella: