"Niin että lapsiahan ne ovat aina isot mestarit asiassansa… Ukko-Jumalasta Virsu-Taavettiin ja mestari Nykeen asti… Koskapa Ukko-Jumalakin pani kiitoksen seisomaan alussa ja vasta sitten vesitulvassa katui ja huomasi, että olikin tullut pukki", puheli hän imeksien n.s. laiskansavuja.
Asia pani äidin ajattelemaan. Ja kun poikaan eivät tehonneet mitkään neuvot ja varoitukset, kun se niistä päinvastoin yltyi, niin hän koveni sille, ja äidin ja pikku mestarin välille kehittyi ilmi riita ja äiti pohti tätä asiaa hyvin vakaana sekä Syyrakin että muiden uskonveljien kanssa.
* * * * *
Ja nyt läheni Mestari Nyken elämää ratkaiseva hetki nopeasti. Kun hän koki edelleenkin olla kaikkivaltias mestari talossa ja kylässä, niin Pitkä-Liisakin jo alkoi häntä soimata ja ohjata äidin apuna. Hän kuikutti:
"Elämällä, elämällä sitä Nyken pitää todistaa, että Nyke on hyvä poika… Ei se riitä, että vain sanoilla sanoo, että Nyke on hyvä. Ei se riitä. Ei se riitä", uikutti hän. Nyke yltyi.
"Mutta liittääpät", — uhmasi hän ja pakeni onnettomana pois talosta.
Minne? Sama se. Vastaan tuli Jamu. Se tiesi asiat, ilmoitti:
"Tinä taat Tyylakitta itän." Nyke vihastui. Jamu jatkoi toverillisesti, kysyi:
"Tiedätkö tinä mikä itä on?" Ei Nyke ollut siitä erin selvillä, vaikeni. Jamu ilmoitti:
"Te on te, joka antaa vittaa." Muuta ei tarvittu. Nyke karkasi taaskin Jamun niskaan, tappeli hartaasti, sai oman osansa vastaan ja palasi kotiin entistä onnettomampana. Ja kun äiti nyt alkoi häntä neuvoa ja kovistella, niin hän myrtyi sille tyyten, muljautti syvän ja vihaisen katseen ja täynnä vihaa lausui sen muilta kuulemansa haukkumanimen:
"Tenkin Taalnattiina!"